O: John Turturro. N: John Turturro, Woody Allen, Sofia Vergara, Vanessa Paradis, Sharon Stone, Liev Schreiber. 87 min. K-12.
Harva muistaa, että John Turturro on ohjannut elokuvia. Vielä harvempi osaa nimetä niistä edes yhden. Se ei johdu ihmisten yleissivistyksen puutteesta vaan siitä, että Turturro on huomattavasti parempi näyttelijä kuin ohjaaja. Hänen käsikirjoittamansa, ohjaamansa ja tähdittämänsä Fading Gigolo toimii siitä hyvänä muistutuksena.
Rahapulaan joutunut kirjakauppias Murray (Woody Allen) saa liikeidean alkaa parittaa ystäväänsä Fioravantea (Turturro). Murray käyttäisi hyväkseen verkostojaan ja puhujanlahjojaan, Fioravante omia luontaisia kykyjään. Floristina toimiva Fioravante pitää ideaa naurettavana ja omaa viehätysvoimaansa riittämättömänä. Hetkeä myöhemmin hän on kuitenkin valmis vierailemaan varakkaiden naisten luona paksua kirjekuorta vastaan. Nopea siirtymä viittaa siihen, että Murray tietää miehestä enemmän kuin katsoja tai että käsikirjoituksesta on kadonnut pari sivua.
Elokuvan juonellisena jännitteenä toimii Fioravanten ja Murrayn ystävyys. Parittajan ja miesprostituoidun suhde on lämmin, humoristinen ja samaan aikaan sekä symbioottinen että hyväksikäytön makuinen ja tuo mieleen Keskiyön Cowboyn (1969) parivaljakon Ratson ja Joen.
Muutenkin elokuva viljelee viittauksia Casablanca-sitaateista laajempaan Spike Leen kerronnan lainailuun. Intertekstuaalisuus ei varsinaisesti huononna elokuvaa jos ei sitä parannakaan, mutta taidokasta tai nokkelaa se ei ole.
Onnistunein alluusio on Allenin istuttaminen hänen omista elokuvistaan tuttuun rooliin tauotta puhuvana, neuroottisena ja itsekeskeisenä New Yorkin juutalaisena. Hauskimpia ovat kohtaukset, joissa Murray yrittää kaupitella suojattinsa palveluksia kierrellen ja ilmeisimpiä sanavalintoja vältellen. Dialogi on kuitenkin epätasaista, ja on vaikea välttyä tunteelta, että elokuvan uneliaisuutta yritetään peittää Allenin pälätyksen alle.
Seuraa kaipaavat naiset ovat hyvin säilyneitä, hyvävartaloisia ja itsevarmoja. Se tekee Fioravanten työpäivistä miellyttävämpiä mutta elokuvan maailmasta epäuskottavamman. Viettelevän Sharon Stonen ja puvustajalta liian pienet hepenet ylleen saaneen Sofía Vergaran esittämien naisten tehtävä on pikemminkin luoda kontrastia Vanessa Paradisin näyttelemälle leskelle kuin olla uskottavia, sävykkäitä hahmoja. Vampit korostavat kuuden lapsen äidin viattomuutta ja häivyttävät hänen ja Fioravanten suhteen moraaliset kysymykset. Samalla konservatiivinen juutalainen tapakulttuuri asettuu vastakkain amerikkalaisen keskiluokkaisen vapautuneisuuden kanssa.
Fading Gigolosta henkii pyrkimys tavallista älykkäämpään ja monitasoisempaan draamakomediaan, mutta sellaiseksi harmittomasta ja pikkutuhmasta komediasta ei ole. Charmikkaasta Turturrosta ja itsensä näyttelemisestä silmiinpistävän paljon yhä nauttivasta Allenista huolimatta sen katsominen on unettava kokemus.
J. K. SILVENNOINEN
