Ei jälkeäkään -kirja kertoo kadonneista suomalaisista: ”Kirjaamme ei olisi syntynyt ilman niitä läheisiä, jotka tuskastaan huolimatta jaksoivat jakaa kanssamme kadonneen tarinan”

Ei jälkeäkään -kirja kertoo yhdentoista kadonneen suomalaisen tarinan. Yksikään niistä ei pääty onnellisesti. Mesta.netin kirjasivusto haastatteli teoksen tekijöitä Maiju Majamaata ja Tiina Saarta.

Mihin 18-vuotias Markus Leväniemi katosi ruotsinlaivalta aamuyön tunteina? Missä on nastolalainen perheenäiti Hilkka Laitinen? Entä mitä tapahtui teini-ikäiselle Raisa Räisäselle 20 vuotta sitten?

Ei jälkeäkään – 11 suomalaiusta kadonnutta ja kaivattua -kirjassa kerrotaan kadonneiden elämäntarinat ja annetaan ääni heidät menettäneille. Tarinat perustuvat pääosin omaisten ja poliisin haastatteluihin. Ne ovat riipaisevia ja lohduttomia. Suomessa vastaavanlaista kirjaa kadonneista ei ollut vielä tehty. 

Mikä sai teidät tarttumaan aiheeseen?

Tietokirjailija, sisällöntuottaja Maiju Majamaa: Olen seurannut katoamistapauksia Suomessa ja maailmalla jo toistakymmentä vuotta. Olen myös haastatellut kadonneiden läheisiä aiemmin toimittajana työskennellessäni. Mediassa katoamistapaukset jäävät usein pintapuolisiksi. Halusin kirjoittaa kirjan, jossa kadonneen elämäntarinaan pureudutaan syvemmin ja ääneen pääsevät myös kadonneen läheiset. Kadonnut ei ole vain nimi uutisotsikoissa: hän on myös äiti, isä, sisko, veli, ystävä ja työtoveri.

Mitkä asiat koskettivat teitä eniten?

 Tiina Saari: Minua koskettivat eniten Markus Leväniemen omaisten jäytävä toivo epätietoisuuden myllerryksessä ja Anni Törnin omaisten suru. Porilaisen Ari Saarilammen katoamisessa kosketti se, että niin moni ystävä ryhtyi etsimään häntä ja järjestelemään hänen asioitaan. Vesa Frantsilassa surullisena läikähdyksenä sydämessä tuntui se, että kukaan ei kaivannut häntä 15 vuoteen. Oli ironista, että hänen katoamisestaan kiinnostui vain poliisi, jota Vesa oli vihannut koko elämänsä.

Maiju Majamaa: Kaikki kirjamme tarinat ovat omalla tavallaan koskettavia. Toivoisin, että vuonna 2017 Loviisan Vanhankylän metsikköön kadonneen Riina Mäkisen katoamistapaus selviäisi pian, sillä omaisten tuska on suuri. He ovat etsineet rakastaan tänäkin vuonna metsiköstä. Hilkka Laitisen katoamistapaus vuodelta 1972 on myös ollut paljon mielessäni. Olisiko Hilkan kohtalo selvinnyt, jos hän olisi kadonnut 2000-luvulla?

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Tuliko kirjaa tehdessä esiin yllättäviä asioita?

 Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Kaikki poliisin työ ei aina näy ulospäin eikä välity uutisissa. Esimerkiksi Vesa Frantsilan etsintään Lounais-Suomen poliisi Tapio Rantanen teki etsivän työtä paljon. Etsinnässä oli yllättäviä käänteitä. Näimme, kuinka suuri työ on asioiden järjestelyn ja tunteiden käsittelyn kanssa sen jälkeen, kun ihminen on kadonnut. Jokaisella on omia tapojaan surra. Opimme, että on tärkeää antaa itselleen ja läheisilleen aikaa käsitellä menetystä. Hyväksymisen prosessiin voi kuulua monenlaisia tunteita, vihaa, lamaantuneisuutta. Olisi tärkeää, että kadonneiden läheisiä ohjattaisiin avun piiriin. Traumaattisessa tilanteessa ei välttämättä kykene itse etsimään apua. Huomasimme myös, kuinka poliisin toiminta on kehittynyt 40 vuodessa. Esimerkiksi dna-tunnistus on ollut mahdollista vasta 1990-luvulta alkaen.

Kirja vaati ison taustatyön. Haastattelujen lisäksi kävitte läpi poliisin ja muiden tahojen arkistoja. Miten kirjaprojektiin suhtauduttiin? Mikä oli haastavinta?

Tiina Saari: Kirjamme tarinat elivät, ja jotkut läheiset kieltäytyivät kadonneen läheisensä tarinan kertomisesta. Läheisen menetys ja hänen katoamisensa on kipeä kokemus. Siitä kaikki eivät halua julkisesti puhua, ja kunnioitimme tätä toivetta. Halusimme kirjoittaa kadonneiden ja löydettyjen elämäntarinat yhteistyössä läheisten kanssa.

Läheiset saattavat odottaa vuosikausia, että kadonnut löydettäisiin. Surutyö ei pääse kunnolla alkamaan, jos ei voi tietää varmasti, mikä on kadonneen kohtalo. Käveleekö hän joskus kadulla sattumalta vastaan? Vai löytyykö hän kuolleena jonain päivänä?

Haastavinta oli kadonneiden ja löydettyjen läheisten vaikeiden tunteiden kohtaaminen sekä käsittely kirjaprojektin aikana. Lisäksi haastavaa oli elämäntarinoiden loppuvaiheen muokkaaminen ja oikoluku. Tätä teimme intensiivisesti runsaan kahden kuukauden ajan.

Maiju Majamaa: Kirjaamme ei olisi syntynyt ilman niitä läheisiä, jotka tuskastaan huolimatta jaksoivat jakaa kanssamme kadonneen tarinan. Poliisit suhtautuivat kirjaprojektiimme hyvin ja saimme heiltä paljon apua kirjaprojektin aikana.

Millaista lukijapalautetta olette saaneet tähän mennessä?

Tiina Saari: Kirjaa on kehuttu omaisten äänen esille tuomisesta ja koskettavista tarinoista. Meille on myös ehdotettu jatko-osaa tai lisää katoamistapauksia toiseen kirjaan. Tätä voisimme ehdottomasti harkita! Osa ihmisistä on ollut yllättynyt siitä, että kirjassa on myös ratkenneita katoamisia. Halusimme kirjaan neljä sellaista tarinaa, joissa on jonkinlainen päätös. Tosin esimerkiksi J-P:n tarinassa ei voi tietää, minkä vuoksi hän löytyi kuolleena savupiipusta.

Maiju Majamaa: Kirja on otettu hyvin vastaan. Olemme saaneet kiitosta asiallisesta ja kunnioittavasta tavasta käsitellä katoamistapauksia ja läheisten tunteita. Tarkoituksemme ei ollut ratkaista tapauksia, vaan piirtää ihmisten mieliin kuva kadonneiden elämänvaiheista ja nostaa esille heidän läheistensä ääni.