Nothing Left to Fear. O: Anthony Leonardi III. N: Anne Heche, Clancy Brown, Ethan Peck, James Tupper. 100 min. K-16.
Syrjäiseen pikkukaupunkiin muuttoa tekevä perhe pysähtyy autiolta ja pahaenteiseltä vaikuttavalle maatilalle tietä kysyäkseen. Alkukohtaus on tuttu, miljöö on tuttu, genre on tuttu. Silti Nothing Left to Fear (2013) onnistuu yllättämään. Huonoudellaan.
Täydellisen vaimonsa ja hyvin kasvatettujen lastensa kanssa avoimen pappisviran perässä periferiaan muuttava puhtoinen kirkonmies ei tietenkään arvaa astuvansa Helvetin porteista, eikä idyllisessä pikkukaupungissa kaikki ole sitä miltä näyttää. Juonta ei ole edes yritetty kehitellä sen pidemmälle kuin että teleportti pimeyden voimille on avoinna, ja se on tilkittävä viattomien verellä.
Nothing Left to Fear on tylsä teiniromanssi, joka on kuorrutettu tehostesäikyttelyllä, jonka kaikki visuaaliset efektit on lainattu muualta. Lopputulos muistuttaa Subilta puolenyön jälkeen tulevia, alaikäisille suunnattuja yliluonnollisia amerikkalaissarjoja.
Elokuvassa ei ole mitään pelottavaa, kauhistuttavaa tai shokeeraavaa, eikä kaupunkikaan vaikuta erityisen ahdistavalta konservatiivisten takapajuloiden sarjassa. Pelottaviksi tarkoitetut kohtaukset (joita on vähän) joko huvittavat tai kyllästyttävät.
Kuvastoltaan kekseliäimmät kohtaukset päättyvät alakouluaineista tuttuun Deus ex machinaan: se olikin vain unta. Kertoo rohkeuden ja mielikuvituksen puutteesta, että kokeilevimmat ja kiinnostavimmat hetket on kirjoitettu teinitytön painajaisiksi, jotka loppuvat turvallisesti heräämiseen.
Nothin Left to Fearin pohjalla on suomalaisille tuntematon urbaanilegenda, johon ei tunne erityistä tarvetta tutustua elokuvan nähtyään. Uskonnollinen symboliikka on jopa lajityypin huomioiden poikkeuksellisen osoitteetonta ja ontuvaa, eikä kukaan tunnu tietävän, ketä tai mitä oudoilla riiteillä palvotaan. Kristillinen kuvasto tarjoaa niille ainoastaan mukavat puitteet. Tämä ei sinänsä olisi ongelma, mikäli elokuva toimisi ja sen tunnelma viettelisi mukaansa kuten viime vuoden parhaisiin kauhuelokuviin lukeutuvissa We Are What We Aressa ja The Konjuringissa.
Kauhutrilleriksi väitetyn ajantuhlauksen on tuottanut kitaristilegenda Slash – ilmeisesti osoittaakseen, ettei Guns N’ Rosesin ”The Spaghetti Incident?” ollut huonoin projekti, johon hän on osallistunut. Tuotantoyhtiön nimeäminen Slasher Filmsiksi on sen sijaan suht nokkela oivallus.
Slash on myös säveltänyt elokuvan musiikin yhdessä Nicholas O’Toolen kanssa. Ääniraidassa ei ole mitään moitittavaa, mikä tarkoittaa sitä, ettei siihen kiinnittäisi huomiota, ellei tietäisi tekijöitä.
Takakansiteksti väittää Nothing Left to Fearin jatkavan The Wicker Manin (1973) riittikauhunperinnettä. Ei jatka, ainoastaan ratsastaa klassikon nimellä, jonka kanssa ei ansaitsisi tulla mainituksi samassa virkkeessä.
Harvoin elokuvan nimi kuvaa yhtä rehellisesti katsomiskokemusta.
J. K. SILVENNOINEN
