Luokkajuhla. Ohjaus: Anna Odell. Pääosissa: Anna odell. 90 min. K-7. 2013.
Anna Odell nousi julkisuuteen performanssilla, jossa toisinsi näyteltynä aiemmin kokemansa psykoottisen kohtauksen ja itsemurhayrityksen sillalla. Tapahtumasarja johti oikeudenkäyntiin ja teki taiteilijasta ristiriitaisen julkisuuden henkilön kotimaassaan Ruotsissa.
Myös Odellin ohjaama ja käsikirjoittama Luokkajuhla hyödyntää hänen omia kokemuksiaan fiktion ja toden hämärtävässä taideteoksessa. Käytän tietoisesti sanaa ”taideteos”, sillä Luokkajuhla sopisi kerronnallisten ratkaisujensa puolesta yhtä hyvin Kiasmaan kuin elokuvateatteriin.
Palkittu elokuva jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa oikeasti järjestettyjä luokkajuhlia, joihin Odell ei saanut kutsua. Käsikirjoitus leikkii ajatuksella siitä, mitä olisi voinut tapahtua, mikäli hän olisi kuitenkin saapunut paikalle.
Muiden muistellessa iloisia tapahtumia ja ylistäessä hyvää luokkahenkeä, ohjaajan itsensä näyttelemä Anna Odell -niminen hahmo nousee pitämään juhlapuheen, jossa käsittelee kokemiaan kouluaikaisia vääryyksiä. Vanhat roolit palaavat nopeasti ennalleen muiden yrittäessä hiljentää Odellin ja poistaessa tämän väkisin juhlapaikalta. Asetelman samankaltaisuus Thomas Vinterbergin Juhlien (1998) kanssa on niin ilmeinen, että on vaikea ajatella sen olevan sattumaa.
Toinen osa koostuu dramatisoiduista kohtauksista, joiden pohjana toimivat Odellin todelliset tapaamiset entisten luokkakavereidensa kanssa. Niiden aikana ohjaaja näytti heille elokuvan ensimmäisen osan ja pyysi siitä mielipiteitä. Kuinka tarkasti kohtaukset toisintavat todellisten tapahtumien kulun tai näyttelijät jäljentävät ihmisten reaktiot, jää katsojan uskon varaan.
Luokkajuhla tutkii vallankäyttöä, valta-asemiin ja alistamiseen liittyviä aktiivisia ja passiivisia rakenteita. Elokuvassa vallankäyttäjä onkin kiusattu, joka hallitsee tilannetta; onhan tapahtumien kuvaus täysin Odellin henkilökohtaisten valintojen ja näkemysten läpi suodatettua ja kiusaajat pääsevät puolustautumaan vain hänen käsikirjotuksensa ja ohjauksensa kautta.
Kysymysten asettelu korostaa uteliaisuutta ja halua ymmärtää kiusaajia ja heidän motiivejaan. On kuitenkin vaikea välttyä ajatukselta, ettei kyseessä voisi samaan aikaan olla myös pyrkimys julkiseen hyvitykseen, intellektuelliin ja sivistyneeseen kostoon.
Luokkajuhla hyödyntää dokumentaarisuuden keinoja kahtalaisesti. Kytköstä todellisuuteen korostava kerronta, etenkin Odell näyttelemässä itseään, luo mielikuvan tosipohjaisuudesta mutta on samaan aikaan katsojaa manipuloiva. On vain ohjaajan sana siitä, että muokatut ja näytellyt kohtaukset jäljentävät todellisuutta rehellisesti ja totuudenmukaisesti.
Viimeinen kohtaus etääntyy huumorilla muusta elokuvasta ja on suoranaista metakerronnan juhlaa: näyttelijä, joka näyttelee näyttelijää, joka pohjaa todelliseen ihmiseen, kohtaa näyttelijän, joka näyttelee kyseistä ihmistä.
J. K. SILVENNOINEN
