Ohjaus: Taneli Mustonen. Näyttelijät: Nelli Hirst-Gee, Mimosa Willamo, Mikael Gabriel, Santeri Mäntylä. 85 min. K-16.
Moderni suomalainen kauhuelokuva on ulottanut lonkeronsa muun muassa kauhukomedian, musikaalin ja zombielokuvan alalajeihin, mutta vakavaa, (puhdas)veristä slasheria emme ole teattereihimme saaneet. Niinpä pelkkä Bodomin teaserin näkeminen herätti myötämielisiä aatoksia. Olisiko tarjolla vihdoin lääkettä niille, jotka altistuivat Salatut elämät -brändin avulla teiniyleisöä kosiskelleille, painajaismaisen huonoille epäelokuville Nightmare – painajainen merellä (2012) ja Nightmare 2 – Painajainen jatkuu (2014)?
Lajin valintaa voi pitää rohkeana, sillä slasher on kärsinyt pitkästä taantumasta sitten 1980-luvun kultavuosiensa ja 1990-luvun nousukauden. Tosipohjaa korostavista alkuteksteistä lähtien on kuitenkin selvää, että Luokkakouksella elokuvateatterit täyttänyt ja kriitikot suututtanut Taneli Mustonen on jälleen tekemässä puhdasta genre-elokuvaa.
Kerronta alkaa yllättävän rauhallisesti kuvatessaan Bodominjärvelle telttailemaan lähtevää nelikkoa, joka aikoo testata omaa teoriaansa vuoden 1960 surmatekojen kulusta. Lähtökohta suomalaisen rikoshistorian tunnetuimpiin kuuluvan tapauksen siirtämisessä nykypäivään on hyvä (unkarilaiset tosin ehtivät tehdä aiheesta kauhuelokuvan jo 2014). Näin murhamysteerin maine kyetään hyödyntämään ilman, että katsoja tietäisi liikaa tai elokuvan täytyisi ottaa kantaa todellisiin tapahtumiin. Myös visuaalinen puoli toimii, ja pimeästä metsästä ja sumuisesta järvestä otetaan ilo irti.
Säikyttelyssä ja pelottelussa Bodom onnistuu huonommin vaikka tekee kaikkensa yllättääkseen katsojan. Juonen suunnat vaihtuvat päämäärättömästi kuin pimeässä metsässä murhaajaa pakenevilla nuorilla. Tuntuu kuin käsikirjoituksella olisi haluttu varmistaa, ettei kukaan voi sanoa arvanneensa loppuratkaisua. Nyt sen pelkkä ymmärtäminen on haastava tehtävä.
Tyylilaji pysyy pääosin Mustosen hyppysissä. Pahiten sen rikkoo pitkä takauma, jossa murhan psykologisia taustoja avataan kuin selkokielellä idiootille. Samalla livutaan keskinkertaisen kauhun ääreltä huonon teinidraaman suuntaan.
Mikael Gabriel on hehkuttanut elokuvan olleen hänelle kuin näyttelijäkoulun lopputyö, mikä on tölväisy näyttelijäkoulutusta kohtaan. Riittävän hyvin nuoret rooleistaan silti selviävät, tyylilaji huomioiden. Joukosta erottuu lähinnä Mimosa Willamo osaamalla näytellä.
Ensimmäistenä kauhupätkänä Bodom varmastikin toimii erinomaisesti. Genren tuntevalle se tarjoaa lähinnä visuaalisen Suomi-kytköksen ja toiveen siitä, että pienelle kielialueellemme mahtuisi tulevaisuudessa lisää sen lajitovereita.
Elokuvalliset arvot Bodomissa jäävät vähäiksiksi, mutta toisaalta juuri siksi sen voi sanoa olevan genressään kansainvälistä nykytasoa.
J. K. SILVENNOINEN
