Kuva: Johanna Tirronen
Bob Dylan, Pori jazz Festival 17.7.2014 Kirjurinluoto, Pori
Illan pääesiintyjän keikalla valokuvaaminen oli kiellettyä, ja valotauluillakin näytettiin vain samaa kauko-otosta koko lavasta. Välispiikkejä ei Dylan tunnetusti viljele. Joku saattaa pitää näiden vuorovaikutuksellisten tekijöiden puuttumista kokemusta heikentävänä. Kaikki tämä visuaalinen pidättyvyys ja salamyhkäisyys kuitenkin vain korostaa tärkeintä eli musiikkia. Turhaa musiikkia ei tuona kesäiltana kuultukaan. Suzanne Vega lämmitteli ihastuttavasti, ja Dumari & Spuget & Blosarit saatteli ihmiset yöhön räikeän juhlavasti. Siinä välissä tapahtuneesta havainnoin vaikutelmia seuraavanlaisesti:
Bändi aloitti keikan noin puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, mutta eipä se sähköisen odotuksen tunnelmaa ainakaan haitannut. Lämpimän illan parituntinen huippuhetki keinui vailla huomattavia suvantoja. Hartwall Areenalla joitakin vuosia sitten tilanne oli kovin erilainen, varsinkin kauimmaisesta ja pimeimmästä katsomosta seurattuna. Ikuisesti 60-luvun Dylania haikaileville on sanottava, ettei musiikin teho ole mihinkään kadonnut. Kappaleet ovat edelleen loistavia, vaikka sovitukset tuntuvat muuttuvan loputtomasti. Tämänkertaisen bändin soitossa ei ollut tylsyyden häivähdystäkään. Ja maestro itse oli pettämättömässä vedossa. Keikan aikana kuultiin kappaleita koko levytysuran kattavalla haarukalla. Dylan on tehnyt klassikoiksi kelpaavia albumeita kuudella vuosikymmenellä! Laadukas kappalemateriaali ei settilistoja rakennettaessa siis lopu kesken. Pelottoman autuaasti keinunut Desolation row oli vain yksi monista pakahduttavista sydänorgasmeista, minielokuva parhaasta päästä! Mainittakoon erityisinä myös keikan isällisesti aloittanut Things have changed, tyytyväisen vanhan koiran tavoin ilmoille ilmoitettu Shelter from the storm, huippuharras Girl from the north country, rakkautta ja rauhaa yllättäen yllyttänyt A Hard rain’s a-gonna fall ja briljantisti jolkottanut lopetus, All along the watchtower.
Dumari & Spuget & Blosarit päätti illan. Kuva: Kim Knappe.
Paljon on vuosien saatossa myös herjattu Bobin lauluääntä ja fraseerauksen kehitystä. Tätäkin seikkaa on rynnättävä puolustamaan. Onhan herran ulosanti erinomaisen eriskummallista! Dylanin laulutyylittely on aina ollut omaa luokkaansa. Ilmaisuvoimaa, huumoria, tuskaa ja valtava määrä kokemusta tuosta äänestä löytyy. Sanoista saa selvää, jos niitä on valmis
kuuntelemaan, ja väittäisin että panostaminen kannattaa. Oppikirjojen mukaisesti äänensä ei ehkä ole kaunis, mutta Bob Dylan on aina tehnyt kuten on halunnut ja omakseen tuntenut. Se on vähintäänkin komeaa.
Koko bändin tyylitaju oli viritetty tilanteen vaatimalle tasolle. Tämäkertaisen kokoonpanoon kuului käsittääkseni sama miehistö kuin toistaiseksi viimeisimmän albumin (vuoden 2012 Tempest) studiosessioihin, lukuunottamatta monitaituri David Hidalgoa. Viisimiehisessä taustaryhmässä oli rumpali, basisti, kaksi sähkökitaristia sekä steel-kitaran ja mandoliinin välillä vaihdellut soittaja. Basistikin vaihteli perinteisen sähköbasson ja perinteisemmän kontrabasson välillä, vaaditun tunnelman mukaan. Yhtenäisyydessään orkesteri toimi hienosti. Erityyliset sovitukset taittuivat osaamisella ja elämänilolla. Syvän ja riemukkaan bluesin lisäksi kuultiin letkeää kapakkajazzia, konventionaalisempaa swingiä, kiireettömiä balladeja ja menevämpää tanssimusiikkia. Elämykseen saattoi syventyä monella tavalla. Keikan puolessa välissä tosiaan olivat jo tanssit käynnissä, jäykimmistäkin kanssanautiskelijoista moni nousi kuvainnollisesti siivilleen. Dylan itsekin jaloitteli lavalla rentoutuneesti silloin kun ei istunut pianonsa takana. Kokonaisuudessaan musiikki oli kutkuttava sekoitus perinteisiä, pääasiassa amerikkalaisia musiikin lajeja. Seassa kuultiin kolisevia rumpufillejä, hurmoksellisia huuliharppubreikkejä ja purskatelevia kitarasoundeja. Dylan teki entistä suuremman vaikutuksen improvisaattorina, niin pianon äärellä kuin huuliharpun jatkeena, sanataiteilutaivuttelusta puhumattakaan. Aikamme tärkeimpiin kuuluva musiikillinen tutkimusmatkailija liikkuu edelleen alueilla, joilla kukaan muu ei ole käynyt. Voin kuvitella Dylanille esiintyjänäkin vielä runsaasti jännittäviä elinvuosia. 73-vuotiaan työskentely oli vetreää.
Vaikea kyseisen illan musiikkielämystä on sanoilla tietenkin vangita. Olisitpa ollut siellä. Kirjurinluodolla tanssittiin ja rakastuttiin enemmän. Vierivä kivi ei sammaloidu, se kerää karismaa.
Teksti: Joni Cibulka
Kuva: Kim Knappe
Soittajat:
Bob Dylan – laulu, piano, huuliharppu
George G. Receli – rummut
Tony Garnier – basso
Charlie Sexton – sähkökitara
Stu Kimball – sähkökitara
Donnie Herron – steel-kitara, mandoliini
Kappalelista: Things have changed, She belongs to me, Beyond here lies
nothing, To Ramona, The levee’s gonna break, Shelter from the storm, Cry a
while, Girl from the north country, Summer days, Desolation row, Tweedle
dee & tweedle dum, Lonesome day blues, A Hard rain’s a-gonna fall, Thunder
on a mountain, All along the watchtower
