Kirjavaras. O: Brian Percival. PO: Sophie Nélisse, Geoffrey Rush, Emily Watson. 132 min. K-12. 2013.
Kommunistiksi syytetty nainen joutuu luopumaan Liesel-tyttärestään (Sophie Nélisse), joka sijoitetaan lapsettoman Hubermannin pariskunnan luokse 1930-luvun lopun Saksassa. Äitiään ikävöivä tyttö hakee lohtua kirjoista kellarissaan aikuista juutalaista piilottelevien sijaisvanhempiensa luona.
Kirjavarkaan on ohjannut, aiemmin muun muassa tv-sarja Downton Abbeysta, vastannut Brian Percival. Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on moitteeton. Musiikki on John Williamsin kynästä, ja lavastus on niin taidokas, että vasta Blu-rayn ekstroja katsoessani tajusin kyseessä olevan kulissikaupungin. Ympäristö on muutenkin taiten rakennettu ja yksityiskohdilla kuormitettu. Propagandajulisteet vaihtuvat seinillä vuodenaikojen mukaan, ulkokuvien harmaan ja sinertävät sävyt korostavat natsilippujen punaa ja kirjaroviot roihuavat rappion symboleina kiiltokuvamaisen kaupunki-idyllin keskellä. Vaikka ajankuva vaikuttaa ulkoisesti tarkalta, leimaa elokuvaa realistisuuden sijaan sadunomaisuus.
Kirjavarkaan maailmaa leimaa outo sekakielisyys, jossa kyltit ja julisteet ovat saksaa, liitutaululle kirjoitetut sanat englantia. Natsijohtaja pitää puheensa saksaksi, saksalaiset ja angloamerikkalaiset näyttelijät puhuvat englantia erikoisella korostuksella. Jotta siansaksa olisi täydellistä, on sekaan sotkettu saksalaisia ilmauksia kuten ”und” ja ”nein”.
Yhtä keinotekoiselta tuntuu päälle liimattu kertojaääni. Se kuuluu personoidulle kuolemalle, joka ei henno viedä tyttöä mukanaan, mutta niittää samassa lempeyden puuskassaan viikatteellaan kaikki tätä ympäröivät ihmiset. Roger Allamin pehmeän karhealla äänellä lausutuissa, mustaa huumoria viljelevissä kommenteissa ei sinänsä ole vikaa, ne ovat vain tyystin väärässä ympäristössä. Kertojaääni myös hämärtää, kumman silmin tapahtumia seurataan, viattoman teinitytön vai kyynisen kuoleman. Vastakohdat eivät aina täydennä toisiaan.
Nélisse lienee valittu lapsinäyttelijälle poikkeuksellisen haastavaan rooliin herttaisen ulkonäkönsä vuoksi. Hetkittäin hänen työskentelynsä on pidäkkeetöntä ja ammattimaista, mutta monia kohtauksia leimaa liiallinen näyttelemisen tuntu. Kun Liesel astuu pormestarin asuntoon, hän ei vaikuta pelokkaalta vaan ihmiseltä, joka näyttelee pelokasta.
Lapsuuden viattomuus ja naiivius asetetaan Kirjavarkaassa toistuvasti vastakkain kollektiivisen hulluuden ja sotainnon kanssa, kuten kohtauksessa, jossa nuorisojärjestön lapsoset esittävät natsi-ideologiaa ylistäviä lauluja kirkkain äänin ja hymyssä suin hakaristin varjossa.
Lukemisen, mielikuvituksen ja inhimillisyyden voimaa korostavasta elokuvasta haluaisi pitää. Sen ehdottamaan tunnelataukseen on kuitenkin vaikea ampautua, sillä pyrkimys katsojan manipulointiin on liian näkyvää ja ilmeistä. Aitouden sijaan Kirjavasta leimaa teennäisyys. Sen katsomisesta jää sama olo kuin jos tilaisi nakkikioskilla bratwurstin mutta saisi marenkileivoksen.
J. K. SILVENNOINEN
