Suurta suosiota tavoitteleva jenkkibändi Black Veil Brides jatkaa neljännellä albumillaan soutamista ja sorvaamista Amerikkalaisen kevyemmän aggression parissa. Paikoin metalcoremaiseen paahtoon tyrkätään seuralaiseksi edelleen Avenged Sevenfoldia ja Bullet For My Valentinea. Siistinoloiseen screamo-riekkumiseen löytyy aineksia myös vaikkapa Mötley Crüen kukkoilusta. Bring Me The Horizoniin verrattuna Black Veil Brides on selvästi söpömpi ja kiltimpi – kuin The Used soittamassa The Devil Wears Prada -covereita.
Mutta, kaikesta huolimatta bändi hallitsee tehokkaat ja tunteisiin tukehtuvat kertosäkeet ja kitaroissa on pörinää erottamaan kokoonpanon kaiken maailman pumpulipunkkkareista. Tottahan Black Veil Brides asettuu helposti myös emotionaalisen rockin ystävien ruokalistalle mutta samalla argumentilla ryhmä kelpaa myös kevyemmän metalcoren fanikansalle. Korvakarkkia, sitä on tarjolla niin kauniina laulusuorituksena, poikabändimäisenä taustaköörinä ja puhtoisen puhdikkaina soundeina. Kieltämättä muutama biisi on kovin lähellä Avenfed Sevenfoldin tuotoksia ja Walk away -niminen slovari on jo todella sokerista 3 Doors Down -hekumointia. Mutta levyn avaava viisukaksikko Hearts of fire ja Faithless rohisevat mukavasti Distrubedin mieleen tuovalla ärhäkkyydellä. Kieltämättä kiekon edetessä materiaalista löytää liikaa toistoa ja sievistelyä, joka alkaa hunajaisista kertosäkeistä huolimatta syömään rokkijätkän hermoja. Eikö nyt edes yhtä biisiä voisi vetää kokonaan läpi todellisella rojut silmille -asenteella.
Black Veil Brides, tuo metalcoren Poets Of The Fall, hallitsee oman siistityn genrelokeronsa suvereenisti. Bändi kelpaa niin vaaran tuntua etsivälle Paramore-fanille kuin metalcore-tyypille, joka haluaa herkkien kutuhetkien taustalle jotain muuta kuin Celine Dionia. Poikabändi-corea kauneimmasta päästä.
