Arvostelussa Joonatan Tolan uutuusteos Hullut ihanat linnut ”80- ja 90-lukujen lapsiperheköyhyydestä ja kurjuudesta ei ole aiemmin kirjoitettu näin hienosti lapsen näkökulmasta”

Lapsen näkökulma lama-ajan lapsiperhekurjuuteen – ilkikurinen farssi jatkuu

Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut (Otava, 2023) on jatko-osa vuonna 2021 ilmestyneelle Punaiselle planeetalle. Kirjoista on muodostumassa sarja, jossa Joonatan Tola omien sanojensa mukaan ”tarkastelee rikkonaista elämäntarinaansa kaunokirjallisuuden keinoin ja mielikuvitustaan hyödyntäen”. Kirjat edustavat autofiktiota, eivätkä ole historiikkeja Tolan perheen elämästä. Punainen planeetta oli arvostelumenestys ja toi kirjoittajalleen Kalevi Jäntin palkinnon. Jatko-osa jatkaa siitä, mihin alkuosa jäi. Riehakas ja kujeileva taiteilija-isä on kuollut, äiti istuu nyt pyörätuolissa, neljä lasta hoidettavanaan. Laskuja oudoista hankinnoista putoilee postiluukusta. Eletään 80- ja 90-lukujen taitetta.

Punainen planeetta antoi shokkihoitoa intensiivisellä tykityksellään häiriintyneestä ja ylivilkkaasta boheemitaiteilijasta Mikko Tolasta, jonka armoille hänen 4 pientä lastaan joutuivat. Jatkuvan katastrofin partaalla horjahteleva taiteilijasielu kuljetti katrastaan läpi perhehelvetin. Vain äidin avulla perheen elämä pysyi nipin napin siedettävänä, vaikka talvella oli aina kylmä, eikä ruokaa juuri ollut. Tyylilajina kirjassa oli mielestäni musta huumori ja farssimaiset kärjistykset. Kirjassa perehdyttiin myös taiteilija-Mikon lääkäri-isän vaiheisiin, jotka nekin olivat hulluja.

Odotin Hullut ihanat linnut -kirjan ääreen pääsyä innolla, koska olin nauttinut Punaisen planeetan lukemisesta. Kirja alkaa rauhallisemmin, mutta kiihtyy kohti loppua. Onneksi Punaisen planeetan kiivasluonteisuus ei tässä jatku aivan samanlaisena. Onhan maailman keskipisteenä toiminut taiteilijaisä kuollut. Pöly on laskeutunut. Onko rauha vihdoin koittanut? No ei aivan. Äiti on pyörätuolissa ja yrittää pärjätä neljän lapsen kanssa. Tunnelma on kaoottinen ja epävarma. 

Miten tästä kaikesta selvitään? Äiti vaikuttaa masentuneelta, sillä hän vain makoilee päivät pitkät ”montussaan”, eikä pysty hoitamaan asioita. Lapsista tulee vastuunkantajia: yhdestä tulee ”tilintarkastaja”, toisesta ”budjetinlaskija”. Heidän on pakko kasvaa pikkuaikuisiksi, jotka tarkistavat kirjeet, laskut, hoitavat arjen askareita, venyttävät penniä. Mihinkään hankintoihin, harrastuksiin tai muihin ei olisi varaa enää ikinä, tai ainakaan 10 vuoteen, toteaa äiti.

Tolan kerronta kärjistää todellisuutta ilkikuriseksi ja paikoin surrealistiseksi. Kyse on lasten kokemuksen tunnelman kuvailusta. Aikuiset juksaavat lapsia usein, ja lapsen on vaikea erottaa mikä osa jutusta on ns. Lapin lisää. Tällainen käytös aikuisten taholta varmasti lisäsi lasten turvattomuuden tunnetta entisestään. Tilanteessa, jossa lapset ovat sosioekonomisesti niin huonossa tilanteessa, tämä ei juuri naurata. Toisaalta sisarusten keskinäinen syvä yhteenkuuluvuus ja empatia luo kirjalle sosiaalisesti hyvin lämpimän ytimen. Kirja on ensisijaisesti kertomus turvattomasta lapsuudesta oireilevien aikuisten jaloissa. Äiti-hahmo nousee kyllä montustaan kirjan edetessä ainakin osittain.

Kun sossut tulevat ovelle, lapset laittavat nopeasti teatterin pystyyn ja ”pelastavat” tilanteen, toistaiseksi. Huostaanoton mahdollisuus jää silti ilmoille. Pelko ja epävarmuus jäytävät erityisesti pientä Jonttua, joka niin kovasti rakastaa pyörätuolissaan istuvaa äitiään, ja kertoo siitä hänelle usein epäselvällä r-, s-, l- ja t-vikaisella puheellaan.

Jonttu on kirjassa se, joka eniten toimii minäkertojana ja ajattelijana. Hänen näkökulma perheeseen on keskiössä ja johdattaa läpi kirjan. Kirjan lopussa otetaan vielä pieni aikaloikkaus Jontun myöhempiin vaiheisiin, joista en nyt paljasta sen enempää.

Kirjan hahmot ovat erittäin persoonallisia, kukin omanlaisiaan luonnonoikkuja, joiden mielikuvitus onnistuu jatkuvasti yllättämään. Jokaisella on silti inhimillinen ja hyväntahtoinen sydän eriskummallisen ja rahvaanomaisen pinnan alla sykkimässä. Kukaan ei ole läpeensä yhdenlainen, eikä kirja muutenkaan sorru mustavalkoistamiseen. Voi sanoa, että kirjan hahmot ovat syviä ja vuoropuhelut ovat samanaikaisesti sekä ihmeellisiä että uskottavia. Kyse on hädässä olevan perheen kuplasta, jonka sisällä syntyy omituista kulttuuria. Aikuiset käyttävät valtaansa tämän hauraan porukan yli varsin itsekkäällä tavalla.

Äidin uusi mies Markku on tietenkin aikamoinen hulttio, nukkuu jatkuvasti ja haisee viinalta, käy Täyspotissa ja heittää huonoa läppää, omituisia sananlaskuja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Markku sanoo olevansa Mikko, ja uhkailee lapsia lievästi. Alkaa varastaa rahaa äidin lompakosta ja lasten säästöpossuista, vaatii saada äidin kukkaron, koska on ”ainut aikuinen talossa”. Miten äiti löysi näin nopeasti uuden häiriintyneen miehen vanhan tilalle? Vain puoli vuotta siinä kesti.

Kekseliään inhorealistiset kielikuvat maustavat jälleen kerrontaa: ”Markku nousi puolittain ylös ja työnsi kättään hitaasti suutani kohti, kuin olisi vihdoinkin päättänyt hankkia itselleen hyvän hevosen mutta tahtoisi tutkia hevosen ikenet ennen kuin tekee kaupat.” Aikuisen käytös on lapsen näkökulmasta kammottavan epäempaattista. Kerrontaa sävyttää musta huumori.

Kerronnallisesti se, miten äiti alistuu heti manipuloivalle Markulle, on toteutettu kirjassa uskottavasti. Jotenkin noin se vaan käytännössä usein menee. Alistuva luonne vetää puoleensa jyräävää persoonaa, joka ottaa vallan ja lyttää toisen. Kirjan käänteet ovat usein kulmikkaita. Tunnelmat voivat muuttua nopeasti esim. hahmojen töykeän käytöksen myötä. Paljon on aivopieruja, meheviä töksäytyksiä ja tilannetajuttomuutta. Mielestäni tämä puoli kerronnassa on yksi kirjailijan bravuureista. Hän osaa keittää yllätyksellisen sosiaalisen sopan.

Kirja on laman lapsen kokemusperäistä autofiktiota, jossa pahoinvoinnin pyörteitä jopa karnevalisoidaan. 80- ja 90-lukujen lapsiperheköyhyydestä ja kurjuudesta ei ole aiemmin kirjoitettu näin hienosti lapsen näkökulmasta. Joonatan Tola on suomen kielen maisteri ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Teksti: Aarne Pohjois-Koivisto Kuva: Otava

Hullut ihanat linnut on saatavilla Ilkka Villin lukemana äänikirjana. Lue tekstinäyte e-kirjasta täältä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone