Elokuussa 2022 menehtynyt Vesa-Matti Loiri oli vuosikymmenien ajan jättimäinen hahmo suomalaisessa viihteessä. Hänestä on kirjoitettu valtava määrä tekstiä. Onnistuuko uusi elämäkerta kertomaan mitään uutta?
Tässäpä onkin kynnyskysymys. Tuomas Marjamäen kirjoittama Tuttujen kesken Vesku on kolmas Loirin elämäkertateos. Ensimmäinen oli pienelle huomiolle jäänyt Petri Nevalaisen henkilökuva Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (Helsinki Kirjat 2010) ja toinen kovan mediamylläkän aiheuttanut Jari Tervon Loiri. (Otava 2019). Tervon kirjan jälkeen tuntui siltä, että Loirin tarina on kerrottu, mutta kuinkas ollakaan.
Tuttujen kesken Vesku täydentää Marjamäen Spede-Vesku-Simo-trilogian, johon kuuluvat myös aiemmin julkaistut teokset Simo Salminen – sese vaan on sillä lailla ja Spede, nimittäin.
Marjamäki kirjoittaa siis itselleen tutusta aiheesta ja on tehnyt käsikirjoitusta jo useita vuosia ja kertoi sen olemassa olosta myös Loirille. Hän on käyttänyt kirjan pohjana 25 haastattelua, jotka hän teki Loirista kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän ei ollut Loirin ystävä, vaan tapasi hänet toimittajan ominaisuudessa.
Hän kertoo esipuheessa, että Tervon kirjan ilmestyttyä hän joutui kuitenkin miettimään, jääkö oma käsikirjoitus julkaisematta.
Hyvä, ettei jäänyt, sillä kokeneena tietokirjailijana Tuomas Marjamäki on tehnyt hyvää työtä: haastatteluista ja muusta materiaalista on syntynyt Loirin elämää ja työuraa laajasti käsittelevä teos.
Marjamäki kertoo, että Vesku oli hänelle merkittävä ja rakas ihminen, joka kahden vuosikymmenen ajan suhtautui heidän yhteistyöhönsä lämpimästi ja kannustaen. Lämmin henki huokuu myös kirjasta, joskaan Loirin tekemisiä ja elämänkäänteitä ei käsitellä silkkihansikkain.
Toisin kuin aiemmissa teoksissa, kirjassa kuvaillaan Loirin loppuaikoja, kuolemaa ja sen jälkeisiä käänteitä hautajaisineen.
Kirjan mukaan Vesku oli herkkä lapsi, joka koki kaikki tunteet vahvoina. Häntä ei ollut vaikeaa saada itkemään.
– Kun kansakoulussa opettaja sanoi mulle ”Hiljaa, Matti”, aloin välittömästi itkeä.
Kirjassa kerrotaan hauska tarina lapsuudesta. Keväällä 1956 Vesku, tuolloin 11 vuotta, sai opettajaltaan tärkeän tehtävän. Eräällä oppitunnilla hän sai istua opettajanhuoneessa radiota kuuntelemassa. Radiossa kerrottaisiin, valittaisiinko Suomen uudeksi presidentiksi K. A. Fagerholm vai Urho Kekkonen. Veskun Taito-isä toivoi Fagerholmin voittavan, kun taas opettaja oli Kekkosen puolella.
– Opettaja tuli sitten kesken tunnin minulta kysymään, miten vaalissa kävi. Minä sanoin, että Fagerholm voitti. En tiedä, kuinka monta tuntia tai päivää siinä meni, että opettaja kuuli oikean lopputuloksen, Vesku nauroi.
Loiri joutui julkisuuden kanssa tekemisiin jo nuorena. Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama Pojat-elokuva teki hänestä kuuluisan valtakunnallisesti. Teatterikoulussa ollessa hänestä kirjoitettiin säännöllisesti. Syksyllä 1965 Seura-lehti alkoi julkaista hänestä kuvaromaania. Hän pääsi ensimmäistä kertaa lehden kanteen. Julkisuus toi elämään myös huonoja puolia, kuten kateutta.
Kävellessään myöhään illalla Helsingin Kaivokadun tunnelissa kolme oikean elämän kovanaamaa hyökkäsi hänen kimppuunsa.
– Saatanan kansikuvapoika, nyt saat kerrankin turpiisi, miehet huusivat nyrkkejään heilutellen.
Vesku sai hyökkääjistä kaksi iskettyä maahan ennen kuin vartijat ehtivät paikalle ja lopettivat tappelun alkuunsa.
Veskulla ei ollut mitään turhia luuloja itsestään. Koulussa hän tiesi oman paikkansa, tunsi jopa epävarmuutta.
Loiri tunnettiin erityisesti Uuno Turhapuron roolista, mutta vuosien varrelle mahtui monia muitakin ikimuistoisia rooleja.
Kerran autossa, keikkamatkallaan Olli Ahvenlahden kanssa, Vesku keksi Nasse-sedän. Hahmo oli alkoholisoitunut toimittaja, joka oli mokailujensa jälkeen pistetty suojatyöpaikkaan, lastenohjelmiin, vaikka Nasse vihasi lapsia.
’Ensimmäisessä tv-sketsissään Nasse-setä viritteli viinapulloja soittaakseen niitä puhaltamalla. Viinaa piti tietenkin juoda pois, jotta sävelkorkeus laskisi.
– Se viritti itsensä aivan känniin. Speden mielestä sketsi oli raju ja siihen piti saada kuuluttaja, joka sanoi, että nyt seuraa sellainen ja sellainen noin seitsemän minuutin jakso, joka ei sovi perheen pienimmille.
Tiukkapipoisimmat katsojat paheksuivat Nasse-setää, mutta lapset sekosivat täysin. Kirjan mukaan Nasse-setänä Vesku pääsi taas uudenlaisille keikoille.
Hän sai kunnon korvauksen siitä, että käväisi raveissa esiintymässä. Raviradat koettivat saada paikalle koko perheen, kun siihen asti ne olivat olleet lähinnä miesväen harrastus.
Tuttujen kesken Vesku käy läpi kansantaitelijan viimeiset vaiheet kaunistelematta ja kunnioittavasti.
Veskun 77-vuotispäivänä 4. tammikuuta hänen luottoystävänsä Nona Alvesalo vei hänet Eiran sairaalaan tutun lääkärin vastaanotolle Pian tuli lohduton diagnoosi: syöpä oli levinnyt pitkälle sekä ruokatorvessa että maksassa.
Kirjan mukaan tilanne selvitettiin Veskulle. Hänet olisi mahdollista leikata ja hän voisi saada hoitoja, jotka saattaisivat mahdollistaa muutamia elinvuosia. Tästä ajasta puolet kuluisi sairaalassa tai rankoista hoidoista toipuessa.
Kirjan mukaan Vesku ilmoitti heti, ettei hän halunnut sellaista – hän halusi luomukuoleman. Se tarkoitti, että elinaikaa olisi kahdesta kuuteen kuukauteen.
Veskun reaktio lääkärin sanoihin oli pysäyttävä.
– Paa nyt ainakin kolme kuukautta.
Loiri levytti vuonna 1997 kappaleen Yhren kerran vielä. Kirjaa lukiessa herää sama ajatus. Tämän kirjan myötä Loirin elämäntarinat on paketoitu kirjalliseen muotoon, eikä uusia teoksia enää hänestä tarvita. Vielä kerran Vesku!
Tuttujen kesken Vesku päättyy Loirin hautajaistunnelmiin. Vesku oli aiemmin lausunut toiveensa hautajaisista ja viimeisestä leposijastaan. Niitä myös kunnioitettiin.
Veskumaista huumoria osoitti hänen oma toiveensa: Samuli Edelmann lauloi läpimurtoaikojensa hitin Peggy. Se kuultiin taatusti ensimmäistä kertaa ruumisarkun äärellä. Seurakunnat vastustavat usein maallisten laulujen esittämistä häissä tai hautajaisissa, mutta nyt varmaan ajateltiin, että tapahtukoon Veskun tahto.
Kursivoidut kohdat ovat otteita kirjasta Tuttujen kesken Vesku (Docendo, 2023)
Tuttujen kesken Vesku on saatavilla e-kirjana sekä Antti Heikkisen lukemana äänikirjana muun muassa Elisa Kirjasta.
Tuomas Marjamäki (s. 1978) on tietokirjailijana erikoistunut suomalaisen viihteen historiaan. Hän on kirjoittanut aiemmin muun muassa Simo Salmisen, Spede Pasasen ja Mikko Alatalon elämäkerrat sekä tietokirjat Kummeli – erittäin hyvin sanottu ja Uuno on numero yksi.
