Tuomas Mustikainen: Mutta pimeys näkee sydämen (Like, 2022)
Viimeisen sivun jälkeen oloni on tyhjä. Tämä kirja jättää olon pimeäksi. Nyt on tullut luettua varmasti vuoden merkittävin esikoisromaani, ajattelen. Tuomas Mustikainen on kirjoittanut esikoisromaaninsa sokeuduttuaan.
Elämä on haurasta ja katoavaa. Kauneus pilkistää juuri sieltä, missä hetkelliset paratiisit ovat hajoamassa; ehkä juuri hajoavuus tekee asioista entistä kauniimpia.
Tämä kirja herättää ihmisen suorastaan itkien arvostamaan enemmän vähäänsä. Kirjan sivut vuoroin viiltävät, vuoroin maalaavat romanttisia maisemia. Vuoroin antavat, sitten ottavat kaiken pois. Kerronta on selkeää, syvää ja jännitteet toimivat kaikilla tasoilla. Pitkästä aikaa pystyin lukemaan kirjan alusta loppuun täysin keskittyneesti. Palaset olivat loksahtaneet niin hyvin kohdilleen.
Mutta pimeys näkee sydämen on turkulaisen Tuomas Mustikaisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva esikoisromaani. Nuorempana Tuomas Mustikainen toimi sotareportterina. Hän lähti kesällä 2014 Israelin palestiinalaisalueille Gazaan, kun Israel oli jälleen aloittanut aggressiivisemman vaiheen sodankäynnissään. Mustikainen näki ja koki sodan kauheuksia, kuuli kärsivien, kotinsa ja läheisensä menettäneiden ihmisten kertomuksia, ja kaikki se jätti häneen jälkensä. Tuolloin hän vielä näki. Tämän kirjan hän on kirjoittanut ilman näkökykyä.
Kotimaahan palattuaan elämä ei voinut jatkua ennallaan. Tuomas oli aina ollut seikkailevaa tyyppiä. Hänen suurin idolinsa oli jo lapsuudesta lähtien ollut turkulainen tutkimusmatkailija Georg August Wallin, ja hänen jalanjäljissään Tuomaksen oli ollut tarkoitus myös Israelissa kulkea, ja samalla kirjoittaa juttusarjaa. Israelin-matkan jälkeen hän alkoi tuntea olonsa kotimaan lintukodossa tyhjäksi. Hän harhaili paljain jaloin Aurajoen rannoilla, ja alkoi nähdä kulttuurimme varsin muovisena. Tuolloin hän teki elämässään rohkeita ratkaisuja ja irtiottoja. Kirjan tyyliin sekoittuu beat-kirjallisuudesta tuttua rosoista haahuilua kaduilla ja kuppiloissa. ”Pysähdyin kirjastosillalle katsomaan meren suuntaan, ja alkoi sataa vettä…”. Mustikainen kuvailee Turkua viehättävällä tavalla halki kirjan, vaikka rappioromantiikkaa unohtamatta. Puutalot, kesäkadut, Aurajoki, jossa ui humalaisia, ja lukuisat kapakat, tuoksuvat elämältä, mutta jokin kalvaa kertojan sisintä niin, ettei hän enää voi nauttia kaikesta tästä samoin kuin ennen.
Sodan kauhujen jälkeen koto-Suomessa koittanut merkityksettömyyden tunne kiteytyi kertojanäänen pohdintoihin turkulaisilla indie-festivaaleilla: ”Olimme vapaita elämään elämäämme, mutta vapaus tuntui jotenkin valheelliselta, tarkkaan rajatulta, vaatimukselta olla yksilö ja rakentaa elämästään ainutlaatuinen seikkailu vaikka väkisin. Se oli vapautta ohuen värikkään aidan sisäpuolella.” Teennäinen yksilöllisyyden tavoittelu tuntuu turhalta Gazan kauhujen jälkeen.
Kirjan vaiheet vaihtuvat sopivalla rytmillä. Tämä on kertojan henkilökohtaista näkökulmaa, jossa tunnetaan, koetaan ja ajatellaan asioita hänen kanssaan. Tutustutaan erilaisiin ihmisiin, tullaan läheisiksi, sitten ehkä etäännytään tai ei. Jännitteet, motiivit ja tilanteet rakentuvat selkeästi ja taitavasti. Elämä versoaa välillä kaoottisesti eri suuntiin; sitä käydään treffeillä, terapiassa ja sitten juodaan kännit. Kertoja on sekä herkkä että ronski, filosofinen että suorasukainen. Nuorehko mies elämän aallokoissa. Hänelle elämässä tärkeintä ei ole raha, vaan jokin univeraali, pyhä oikeudenmukaisuuden tavoittelu, ja sitä kautta merkityksellisyyden saavuttaminen – vähän kuin G. A. Wallinilla aikanaan. Tuomas ei tiedä, miksi oli nuorena lähtenyt toimittajaksi nimenomaan sotatoimialueelle. Hänhän oli pasifisti.
Pasifisti oli myös hänen tuleva ihastuksensa, israelilainen Hannah, johon hän törmää Turussa sattumalta. Alkaisiko hän nyt vihdoin tuntea jotain? Kirjeitä kirjoitetaan, mutta paperi on hapertuvaa ja haurasta. Joskus se vain jätetään lähettämättä, ja kätketään vaikka muuriin. Ja vaikka kirjeen lähettää, se ei siltikään aina saavuta kohdettaan. Kirjeen lähettäminen on aina riski. Niin oli riski myös turkulaisen tutkimusmatkailija Wallinin retki islamilaiseen Mekkaan 1800-luvun puolivälissä ei-muslimina. Riski on ryhtyä pasifistiksi Israelin kansalaisena, mutta onneksi jotkut siihen ryhtyvät.. Elämän haurauden kanssa on ehkä vain opittava elämään.
Ihmettelisin, jos tästä kirjasta ei tultaisi vielä kuulemaan. Minulle tämä oli vuoden ensimmäinen viiden tähden kirja.
Teksti: Aarne Pohjois-Koivisto. Kuva: Lennart Holmberg
Lue näyte Mutta pimeys näkee sydämen -kirjasta Elisa Kirja -palvelusta.
