Arvio: Suosikkikirjailija Camilla Läckbergin käsikirjoittama Glacier -elokuva ei voisi olla ajankohtaisempi – ”Pandemian kuristava ote on vaikuttavaa katsottavaa”

Ensimmäinen ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kärkinimen Camilla Läckbergin käsikirjoittama elokuva Glacier julkaistiin Elisa Viihde Viaplay -suoratoistopalvelussa vappuaattona.

Glacier vie kirjailijan ulos omalta vahvuusalueeltaan. Tosin pandemia-ajan rakkaustarinassa on mysteerijännärin elementtejä.

Ilmiselvänä koronapandemia-ajan tuotoksena Baker Karimin ohjaama tarina ei ole kevyt päiväperhonen. Läckberg ja Karim venyttävät koronapandemian todellisuuden apokalyptisiin mittoihin. Pandemia on riistäytynyt käsistä. Puolet maailman ihmisistä on kuollut. Armeija valvoo kaduilla täydellistä ulkonaliikkumiskieltoa. Sosiaalisesta eristäytymisestä ja kieltäytymisestä on tullut elämän edellytys. Rikkailla on varaa maksaa ulkoisesti huolettomasta elämästä karanteenihotelleissa. 

Karanteenihotellissakin ihminen on kuin liian pienen akvaarion asukki. Syöt hotellin ravintolassa sinulle varattuun aikaan, yksin, liian kallista ja mautonta ruokaa. Käyt lasillisella hotellin baarissa, yksin, tai uimassa – edelleen yksin. Hotellissa on muitakin asukkaita, ehkä. Heitä ei näe, koska kaikille on varattu oma kellonaikansa. Henkilökunnasta ei ole havaintoa. Jos sääntojä ei noudata, tulee lähtö. Ulos häätäminen on elokuvan henkilöille kauhea vaihtoehto – hotellin seinien sisällä on jäljellä pala entistä ja normaalia elämää. Ulkona odottaa kaaos.

juttu jatkuu

Elokuvassa on vain kaksi henkilöä. Entinen terveydenhuollon ammattilainen Anna (Lena Endre) ja julkkispappi Erik (Alexander Karim)  törmäävät sattumalta toisiinsa karanteenihotellin keittiössä. Keskustelu käynnistyy radiopuhelimien välityksellä, ja askel kerrallaan inhimillinen halu olla kontaktissa toisen ihmisen kanssa voittaa pakotetun eristäytymisen. Kaksikon välinen lähestyminen tapahtuu kuitenkin pitkään vain henkisellä tasolla – fyysinen seinä pitää aina olla välissä. Sanomattakin on selvää, että elokuvassa puhutaan paljon ja pitkään.

Alkumetreillä tapahtumien niukkuus käy hieman uuvuttavaksi. Mitään ei juuri tapahdu, mikä lienee kirjailijan ja ohjaajan harkittu linjaus. Kuinka moni on pandemian ajamana viettänyt neljän seinän sisällä pitkiä sosiaalisilta kontakteilta vapaita arki-iltoja? Katsojan on lopulta helppo sukeltaa päähenkilöiden sielunelämän ankeuteen. Eristys muista ihmisistä on pitkään jatkuessaan täysin luonnoton ja vääristynyt tilanne. Ihmisen mieli ja aistit turtuvat. Elokuvan tietynlaisena käännekohtana on tieto karanteenihotellin ulkopuolisen yhteiskunnan luhistumisesta. Tarina saa jännityselokuvan piirteitä, ja pääparin ajatuksissa pyörii pakeneminen ”vapauteen”.

Elokuvan haikean alakuloinen tunnelma tuo mieleen Lars von Trierin upean Melankolian, jossa odotettiin maahan törmäävän planeetan lopullista iskua. Glacier pohtii rakkauden ja ihmisyyden kysymyksiä viimeisellä pysäkillä, kun viimeinen juna on jo mennyt. Onko elämällä mieltä, jos sitä ei voi elää ihmisyyden nimissä? 

Kun tapahtumia on niukalti, voimakas vaste saadaan pienillä eleillä. Äkillinen koputus hotellihuoneen oveen on Glacierin luonnostelemassa maailmassa suurinta kauhua. Päähenkilöiden käyttäytyminen on välillä arvaamatonta, mikä asettaa näyttelijöiden suorituksille lisävaatimuksia. Miten esittää pitkään kuolemanpelossa eläneen henkilön mielenliikkeitä sortumatta ylinäyttelemiseen. Lena Endre ja Alexander Karim eivät välttämättä osu kaikessa aivan napakymppiin, mutta ohjaus on tarkkanäköistä ja tunnelman luonnissa onnistutaan täydellisesti. Pandemian kuristava ote on vakuuttavaa, sen tuntee iholla ja sen muistaa illalla sammuttaessa makuuhuoneen valon. Kokonaisuus antaa ajattelemisen aihetta, vaikka useamman katselukerran tarpeiksi.

Teksti: J.A. Kaunisto

Glacier on katsottavissa Elisa Viihde Viaplay -palvelussa.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone