Ruotsalaisen melokuolon kunkkunimi Arch Enemy ei täysin vakuuttanut edellisellä albumillaan Khaos Legions. Vaikka kiekko oli raskas, kokonaisuudesta jäi tukkoinen vaikutelma. Turhaa puristusta ilmassa? Tuoreimman levyn kohdalla Arch Enemy pudotti uutispommin – Angela Gossow oli jättänyt bändin ja laulajaksi oli saatu mainio The Agonist-orkesterin keuhkohirmu Alissa White-Gluz. Ainakin allekirjoittanut odotti lopputulosta suurella mielenkiinnolla sillä The Agonist oli herättänyt aikaisemmin suuriakin tunteita. Arch Enemyn tuore levy War Eternal vaikuuttaakin innostuneemmalta, vapautuneelta. Ja vaikka Alissan ääni on lähellä Angelan vastaavaa, Alissan viiltävän raaka vokaalisuoritus on todella terävä ilmestys.
Vaikka soundeissa on tylysti jortikkaa, War Eternal hengittää selvästi paremmin kuin edeltäjänsä. Viisuista ei uusia suuntia tarvitse etsiä mutta tottahan uuden vokalistin mukanaolo tuo jonkinlaista uutta ilmettä. Allekirjoittanut ihastui erityisesti yliääniohjukseen nimeltä Never forgive, never forgets sekä kireään rutistukseen Down to nothing. Hieman rauhallisempi ja tunnelmallisempi You will know my name kaipaisi vokaalisuoritukseen enemmän sävyjä ja sinfoniakoristeilla kuormitettu Avalance hyötyisi myös reilummasta normivokaaliosuudesta. sinfoniatuotos Time is black lainailee klassisia lähteitä hieman hajanaisella otteella.
Arch Enemy on oma itsensä, jopa itsepäisesti mutta bändin operoima genrelokero ei oikeastaan veny kuin progressiivisempaan tai sinfonisempaan suuntaa. Arch Enemy ei lähde tällä kertaa hapuilemaan uusia polkuja. Vaikka riffeissä on paljon lainaa entisestä, lainat ovat hyvästä lähteestä (eli omasta tuotannosta). War Eternal on kuitenkin vähintään edellisen levyn tasolla, ehkä piirun verran parempi. Alissa White-Gluz voimavara, jonka varaan Arch Enemy voi turvata myös jatkossa.
