Anne Vuori-Kemilän tosipohjainen romaani Maahan viilletty raja kertoo kirjailijan anopin ja tämän äidin koskettavan tarinan 1920-luvulta kuusikymmentäluvulle. Mesta.net haastatteli kolmannen romaaninsa julkaissutta kirjailijaa.
Hei Anne! Miten sinusta tuli kirjailija?
Kirjoittamisen vimmasta saan kiittää tai syyttää pikkuveljeni itsemurhaa, joka jätti minuun elämänmittaisen velan kertoa haavoittuvaisten ihmisten tarinoita. Kirjailijaksi päätymisestä vastaa puolestaan kirurgi, jonka veistä pitelevän käden hienoisesta lipsahduksesta toinen äänihuuleni vioittui. Vaiva pakotti minut luopumaan unelma-ammateistani psykiatrisena sairaanhoitajana ja mielenterveystyön opettajana ja pudotti keskelle eksistentiaalista kriisiä: Mistä löytää elämälle merkitystä ja miten saada kuuluville hiljennettyjen ääni?
Kriisin luopumissurut ja kiukut läpielettyäni osasin nähdä menetyksessä myös mahdollisuuden. Olin kirjoittanut oppikirjoja ja kuluttanut housunpersauksia lukuisilla luovan kirjoittamisen kursseilla, mutta tiiviin työarjen keskellä aika ja sitkeyteni eivät olleet riittäneet pitkäjänteisiin romaaniprojekteihin. Kriisin myötä minulle avautui tyhjä kalenteri ja mahdollisuus antaa kirjoittamalla ääni hiljaisille ja hiljennetyille.
Neljä vuoden puurtamisen ja monen niskajumin jälkeen (vuonna 2017) allekirjoitin euforisena ja epäuskoisena ensimmäisen kustannussopimukseni, ja nyt (kevät 2023) valmistui kolmas romaanini Maahan viilletty raja.
Maahan viilletty raja kuvaa sosiaalisen taakan periytymistä ja naimattomien ja köyhien naisten asemaa sekä rakenteita, joilla kaihdetut sysätään yhteiskunnan ulkokehälle. Mikä sai sinut kirjoittamaan anoppisi ja hänen äitinsä tarinan? Miten ajauduit aiheen äärelle ja kuinka homma eteni?
Lähin voi olla kaukaisin. Sen tajusin, kun aviosiippani alkoi selvitellä edesmenneen äitinsä ja tämän suvun vaiettua historiaa. Kun tietoja anoppini menneisyydestä oli niukalti eikä elossa olevia ihmisiä menneistä kertomassa, tiedonmuruja joutui etsimään mitä kummallisimmista paikoista. Vähän kerrallaan aineistoa karttui ja kahden ahtaajanaisen, anoppini ”Signen” ja tämän äidin ”Reetan” elämäntarinat alkoivat piirtyä tarinoiksi. Kovia kokeneiden naisten elämänkäänteistä paljastui salaisuuksia, joita yhdistivät stigman tuoma häpeä ja hylkäämisen jättämä katkera suru. Mitä enemmän tietoa karttui ja – ennen kaikkea – mitä enemmän tarinaan jäi tuntemattomia kohtia, sitä väkevämmin Signen ja Reetan kokemukset alkoivat mieltäni kiehtoa.
Kohta löysin itseni arkistoista ja museoista tutustumassa pula-ajan suopaan ja korvikkeisiin, pohjoisen kaupungin taaplauskoneisiin ja prikkalautoihin, aseveli-iltamiin ja sotasairaaloiden kalseisiin käytäviin sekä hien ja silakkalaatikon hajuisiin jälleenrakennuksen vuosikymmeniin. Perehtyminen naimattomien naisten asemaan ja yhteiskunnan stigmatisoiviin rakenteisiin herätti minussa palavan halun kuvata noiden vuosikymmenten elämää Signen ja Reetan vaiheiden myötä. Ei ollut leveää leipä tai helppoa elämä kenenkään köyhän kohdalla, mutta huonommin olivat asiat hairahtuneille naisille; jumalansana tuomitsi, yhteisö hylkäsi ja työnantaja karsasti, avioon ei kelvannut, itselle kaikkein vähiten. Oli kuitenkin yksi paikka minne huonompikin huolittiin: satama. Lentojätkien, hamppareiden ja täkmannien keskelle kelpasivat niin Reeta kuin Signekin.
Sainkin varsinaisen ruuma ja vörkkeli-herätyksen ja aloin kerätä materiaalia naisahtaajien työn historiasta. Lapsellinen käsitykseni ankarasta mutta reilusta satamasta työyhteisönä karahti äkkiä kiville, kun tutustuin naisahtaajien työoloihin ja kokemuksiin. Tasa-arvo ja solidaarisuus olivat ”reilusta” satamatyöstäkin yhtä kaukana kuin ulapalle seilannut laiva: naiset tekivät tympeimmät työt ja yrittivät täyttää hyvän jätkän roolin. Hyvässä ja pahassa, mutta huonommalla palkalla. Hankalaksi eukoksi tai huonoksi naiseksi leimautumisen jälkeen työhönottajalta oli turha mennä kyselemään ahtauskeikkoja tai osuuksia lastipulloista.
Kirja on itsellesi henkilökohtainen ja tärkeä. Millainen kokemus kirjoitusprosessi oli kaikkinensa? Mikä oli itsellesi koskettavinta ja mieleenpainuvinta?
En pysty kirjoittamaan henkilöistä niin ettenkö seisoisi heidän puolellaan. Jokaisessa romaanissani ja jokaisen päähenkilön kohdalla kysyn mikä ihmisen valintoja on ohjannut ja mistä toiminta on kummunnut. Valmiiden vastausten sijasta haluan saattaa lukijat pohtimaan kysymyksiä itse ja löytämään niihin omat vastauksensa. Uskon että vain siten tarinat voivat lisätä itseymmärrystä, empatiaa ja inhimillisyyttä.
Olin ehtinyt tuntea anoppini vain lyhyesti, joten halusin kipeästi tavoittaa edes häivähdyksiä siitä puhumattomuuteen haudatusta surusta ja häpeästä, jonka painoa hän läpi elämänsä kantoi. Taakkoja, joita moni muukin nainen sai tuolloin osakseen varjoja, jotka lankesivat heidän jälkeläistensäkin elämän ylle.
Kirjoittamisprosessin ajan jouduin jatkuvasti kysymään itseltäni millä oikeudella omin toisen ihmisen elämäntarinan ja miten siitä kerron mahdollisimman kunnioittavasti ja totuudellisesti. Koska kumpikaan päähenkilöistä ei ole enää elossa puolustamassa itseään, olen kokenut välillä eettistä hengenahdistusta ja suurta vastuuta. Vasta post-it-lapulle kirjoitettu oivallus avarsi hengitysteitä väljemmiksi: kirjoitan tarinaa anoppini ja tämän äidin kaltaisista naisista, joiden elämä rakentui esikuviensa kanssa identtisistä elämänkäänteistä ja olosuhteista. Naisten tunteet ja ajatukset ovat omia intuitiivisia arvauksiani ja tulkintojani, elämänkäänteet, miljööt ja historialliset tapahtumat autenttisia. Signen ja Reetan tarinoiden myötä saatoin kuvata marginalisoitujen ihmisten tuntoja yleisemminkin sekä niitä rakenteellisia tekijöitä, joilla köyhät, heikot ja hairahtuneet leimattiin kelpaamattomiksi.
En tiedä olenko onnistunut tekemään oikeutta näille anoppini kaltaisille sitkeille puurtajanaisille. Aviosiippani, Signen ainoa jälkeläinen, on kirjoittamisen kaikissa vaiheissa lukenut kommentoiden tekstiäni ja pitänyt huolen siitä, että Signen oma ääni on näkynyt ja kuulunut mahdollisimman totuudellisena, hyvässä ja pahassa. Avioriidoilta olemme välttyneet tyystin tässä yhteiseksi kasvaneessa kirjoitusprojektissa; astianpesukoneen täyttöstrategian osalta entinen harvahko eripura sentään jatkuu.
Olet julkaissut aiemmin kaksi kehuttua teosta: Taivas ilman reunoja (2018) ja Mustaa jäätä (2020), joista jälkimmäinen oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Tuliko kirjojen menestys sinulle yllätyksenä?
Menestyksestä puhuminen saa korvani soimaan ja ihon kihelmöimään. Menestys on jotain minkä liitän kilpailujen maailmaan kuten urheiluun ja bisnekseen, romaanien arvioinnin (?) kohdalla käyttäisin mieluummin ilmaisua onnistuminen tai koskettavuus. Lukijapalaute on kummassakin ainoa mittari – eivät mitkään instituutiot tai kilpailut (jotka tokikin tuovat näkyvyyttä).
Ilahduttavimmat palautteet, jotka edellisistä romaaneistani olen saanut, ovat tulleet nuorilta lukijoilta, jotka omasta mielestään eivät tavallisesti lukeneet kirjoja, mutta syystä tai toisesta olivat eksyneet tarinoideni pariin. Heiltä saadut kiitokset lämmittävät erityisesti – turhaan olin kuvitellut romaanieni ja ronskin tyylini puhuttelevan vain kypsempää kansanosaa. Mutta ihanasti sitä ihminen erehtyy.
Tuulisinta palautetta keräsi edellinen Finlandia-ehdokkaaksi päätynyt romaani Mustaa jäätä (Karisto 2020). Ison sanomalehden kirjallisuustoimittaja teilasi Finlandia-raadin lisäksi kirjani ja minut, parin muun suurlehden kritiikki puolestaan oli hämmentävän kiittävää. Bloggareilta ja lukijoilta tuli innostavaa palautetta. Ns. murskakritiikin jälkeen minun piti sukia sukanvarret suoriksi ja saapastella vähän loitommalle katselemaan miten asiasta nousi pienoinen some- ja mediakulttuurikohu. Verenpaineen laskettua ja päivien kuluttua osasin olla jo tapahtumasta kiitollinen; saatiinpahan taas yksi kulttuurikeskustelu aikaiseksi ja minä pikakurssituksen kirjailijan työnkuvaan.
Miten elämäsi on muuttunut kirjailijuuden myötä?
Velvoittava vapaus. Siinäpä käsitykseni kirjailijan työn luonteesta. Vapaus rakentaa kalenterit itse, vapaus käydä pilkillä kesken työpäivän, vapaus valita kirjan aihe ja luoda päähenkilöt. Vapaus nilkkimäisestä pomosta ja kuolettavan tylsästä työkaverista.
Niinkin työn voi nähdä – tai sitten toisin: velvollisuus ahtaa kalenteriin kissanristiäiset ja markkinointimatkat, pilkkivehkeiden hapertuminen varastossa koska päässä ei ui yhtäkään ajatusta ja päivän sanasaalis on hankkimatta, tuskanhiki valitessa kymmenen aiheen ja kahdenkymmenen päähenkilön joukosta ne oikeat jotka osoittautuvat kuukauden jälkeen umpisurkeiksi, ikävä entistä pomoa tämän peilin edessä istuva nilkin sijaan, yksinäisen työhuoneen tuijotus ja entisen kuolettavan tylsän työkaverin seuraan kaipailu.
Käsitän entisen opettajantyöni ja kirjoittamistyön ytimeltään samankaltaisiksi – ihmettelyksi. Enkä tarkoita, että tarinoiden pitäisi olla opettavaisia vaan enemmänkin romaanien tulisi esittää kysymyksiä. Ei ihminen opettamalla opi vaan ihmettelemällä ja löytämällä vastaukset itse, joten pois karttakepit ja nutturat. Ehkä juuri tämän näkemykseni takia kirjailijuus ei ole identiteettiäni suuresti muuttanut, vain instrumentti, jolla hommaani teen on vaihtunut kokovartalotyöstä mielikuvittelutyöhön. Tämän uuden ammatin myötä maailman kokemiseen on myös tullut lisämauste: lähestymistapa joka tarkastelee yksityiskohtia ja tapahtumia harrastelija-dramaturgin silmin ja kleptomaanin sormin.
Miten kirjoittaminen jatkuu tästä?
Työn alla on jo seuraava teksti, josta on turha kertoa enempää. Päähenkilöni eivät yleensä ole vaivautuneet tottelemaan suunnitelmiani, vaan he ovat kuljettaneet tarinaa haluamaansa suuntaan, joten todennäköisesti tästäkin omenasta kasvaa päärynä. Tai tulee katovuosi eikä mikään kasva. Ainakaan ei toivota jälkimmäistä.
Kiitos haastattelusta! Otetaan loppuun vielä nopeaa:
Luen tällä hetkellä…Elizabeth Strout: Voi William!
Kirja, johon aion tarttua seuraavana… Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo eli miksi yhä rakastan sanoja.
Kesältä odotan eniten… Sääskivapaita termospullokahvitteluja pohjoisessa.
Maahan viilletty raja on saatava e-kirjana ja Jenni Sainion lukemana äänikirjana. Kuuntele tai lue näyte Elisa Kirjasta.
Anne Vuori-Kemilä (synt.1958) kasvoi Pohjois-Suomen joutomailla ja päätyi Helsinkiin. Hän on työskennellyt psykiatrisena sairaanhoitajana, opettajana ja työnohjaajana eri paikkakunnilla. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen lisäksi esikoiskirjailijan hengissäpysymiseen kuuluvat; perhe, luonto ja kohtaantumiset tuttujen ja outojen kanssa. Vyötärönympäryksen niin salliessa, myös suklaa.
