Kiirehdi rakkain (2023, Otava) on tunnetun ruotsalaisen toimittaja-kirjailijan, Alex Schulmanin, psykologinen draamateos, jossa päähenkilö käsittelee lapsuuttaan ja isänsä menetystä. Muisteltavat tapahtumat sijoittuvat pääosin 80-luvulle, Tukholman läänin maaseudulle, jossa perhe asui, mutta kertojanääni on nykyajasta taakse päin katsova keski-ikäistyvä mies, joka käy terapeutilla keskustelemassa asioista. Päähenkilö on nimeltään Alex Schulman, joten teos on vähintäänkin autofiktiivinen. Alexin isä oli tunnettu ruotsinsuomalainen toimittaja Allan Schulman, joka teki pitkän uran työskennellen sekä TV:ssä että radiossa vuosikymmenten ajan.
Päähenkilön isä on kuollut 5 vuotta aiemmin. Nyt hän muistelee lapsuuttaan, millainen isä oli, miten perhe eli. Hänellä on veli nimeltä Calle. Päähenkilö käy terapeutilla, ja keskustelut koskettavat isää. Isä oli äitiä paljon vanhempi. Isä ”sai uuden mahdollisuuden” perustaa perheen vielä yli 60-vuotiaana. Hänellä oli aiemmista jo särkyneistä avioliitoista aikuisia lapsia.
Isä oli tunnettu henkilö, sillä toimittajia kävi silloin tällöin häntä haastattelemassa. He asuivat maaseudulla, paikassa, josta lähimpään ihmisasutukseen oli matkaa yli 20 km. Romaani käsittelee isän kaipuuta, valottaa lapsuusajan muistilokeroita ja kiteyttää tunnetiloja siitä, miten ihminen kokee perheensä, joka harvoin on kaikin puolin eheä. Luvassa on kaihoisaa muistelua siitä, millaista oli elää tunnetun tv-persoonan lapsena, ja kulkea usein mukana tv-talon kulisseissa.
Päähenkilö kääntyy katsomaan terapeuttiaan, ja toteaa: ”Voi siis sanoa, että ajattelen isää koko ajan.” Hän ei kuitenkaan koskaan puhu 5 vuotta sitten kuolleesta isästään kenellekään. Hän ei tuo suruaan julki. Se on jotain, jota hän käy läpi sisäisesti, ja korkeintaan veljensä kanssa, ja silloinkin tiedostamattomasti. Se ilmenee esim. niin, että he käyttävät sanoja, joita isän oli tapana käyttää, vaikka he eivät suoranaisesti lähesty puheenaihetta. Kirja on tavallaan kuvaus siitä, millainen kujanjuoksu puhumattomuuden noidankehä voi olla. Kirja perustelee hyvin monimutkaisella tavalla suremisen vaikeutta.
Terapeutti alkaa lopulta uskoa, että hän pystyisi auttamaan päähenkilöä. Seuraavaksi hän kertoo kolme sääntöä, joita hänen vastaanotollaan tulisi noudattaa: ”Toivon, että tulet tänne kerran viikossa. Täällä on vain muutama sääntö, mutta ne ovatkin sitten sitä tärkeämpiä. Ensinnäkin: et saa koskaan vahingoittaa täällä fyysisesti itseäsi. Toiseksi: et saa koskaan vahingoittaa täällä fyysisesti minua. Kolmanneksi: saat tuhota esineitä täällä vastaanotolla, mutta maksat sen minkä rikot. Sopiiko näin?” Kirjan edetessä, kun terapeutti hellävaraisesti alkaa raaputtaa päähenkilön isämuistojen pintaa, alkaa paljastua isästä myös synkempiä ja hankalampia puolia.
Alex Schulman on erittäin taitava psykologisen draaman kirjoittaja, mikä on ilmennyt jo hänen aiemmissa kirjoissaan, kuten Malman asemassa tai Eloonjääneissä. Jälleen hän on osaamisensa ytimessä tässä uudessa kirjassaan. Päähenkilön ja terapeutin väliset keskustelut onnistuvat rakentamaan pihdeissään pitävän näkymän päähenkilön lapsuuteen, ryyditettynä kertojanäänen pohdinnoilla, jotka tarkkasilmäisesti analysoivat muistoja.
Kirjassa on sopivasti käytetty kerronnan eri välineitä, kuten pohdintaa, vuoropuheluja ja aikaloikkauksia. Schulman on mestari rytmittämään näitä erilaisia kerronnan tapoja, ja vaihtelemaan niitä luontevasti. Vaikka kirja on tavallaan melko lailla monologi, se on kuitenkin kokonainen kertomus isän ja pojan välisestä suhteesta, ja lukuisista siihen kytköksissä olevista asioista, niin yhteiskunnallisesti kuin yksityisesti.
Tunnelma kirjassa on sopivalla tavalla jännitteinen. Vaikka aihe on kirjallisuudessa kulutettu, tämä onnistuu olemaan mielenkiintoinen. Psykologinen ulottuvuus toimii. Lukijasta tuntuu, kuin pian olisi tapahtumassa jokin merkittävä mullistus kertojanäänen sisäisessä maailmassa. Jotain on jo kielen päällä, vierähtämässä sydämeltä tai tiivistymässä kyyneleeksi, mutta ei vielä aivan. Tulisiko se suru sieltä esiin vaikka aluksi näyttelemällä sitä? Miksi mies ei osaa särkyä, vaikka kyseessä on hänen elämänsä suurin menetys?
Teksti: Aarne Pohjois-Koivisto
Kiirehdi rakkain on julkaistu myös Kuisma Eskolan lukemana äänikirjana. Lue tai kuuntele näyte Elisa Kirjasta.
Alex Schulman on vieraillut Suomessa useita kertoja. Suomenruotsalaisen isänsä vuoksi hän on kertonut tuntevansa ”määrittelemätöntä kaipuuta Suomeen”.
Olen lukenut kaikki Alex Schulmanin kirjat ja pitänyt niistä. ”Malman aseman” koin vähän vaikeana, mutta sen lukeminen uudestaan auttoi.
Schulman on taitava kirjoittaja eikä kirjoita ”viihdehömppää” vaan oikeista, vaikeista ihmisten välisistä todellisista ongelmista. Hänen tyylinsä on miehekäs, mutta silti pehmeä. Arvelen, että hänen uusinkin kirjansa pääsee kirjastooni ja saa toivottavasti ansaitsemansa ex libriksen. PJP