Jarkko Aholan AHOLA jatkaa toisella albumillaan perinteisen hard rockin/heavy rockin parissa. Pääosissa on pätevien viisujen lisäksi tietenkin Jarkko Aholan mainio vokaalisuoritus. Ilman veret seisauttavaa puhkumista kiekko olisi väistämättä keskinkertaista perusvääntöä. Aholan vokaalienkin vahvistamana AHOLA:n ongelma on tietynlainen kliinisyys, hiki ei haise – paikoin meno kuulostaa virkamiesrockilta. Toisaalta parhaat palat painavat vaakakupissa, AHOLA on kuin suoraan raskaan rockin abc-kirjasta.
Rainbown, Dion ja Whitesnaken faneille AHOLA on makeaa herkkua. On the run on todellinen täysosuma. Still metal on kliseisyydestään huolimatta todellinen AHOLA:n taisteluhuuto ja kertosäkeeseen saadaan todellista soturiuhoa (ja Teräsbetoni-hekumaa). Rock’n’roll tekee kunniaa AC/DC:n suuntaan. Toisaalta, akustista kaunosieluisuutta säteilevä One among the crowd on aivan väärällä levyllä. Nimittäin heti perään jyräävä Led Zeppelin -tyylinen kivitys pyyhkii herkistelyt maan rakoon. Hieman aor-henkinen Whitesnake-pastissi I need you kuulostaa tiukemman puristuksen keskellä virkistävältä. Dog ei suju, J.Aholasta ei ole nuoreksi Robert Plantiksi.
Kun homma on hanskassa paremmin kuin hyvin, lopputuloksesta saattaa jäädä puuttumaan aidosti liekehtivää tunteen paloa. AHOLA on muodollisesti enemmän kuin pätevä, täydellinen, mutta onko rockissa täydellisyys tavoiteltava asia? Tug Of War on hieno ja toimiva paketti ilman tuota ”mutta”-sanaa
