Insomnium on kuin hiipien noussut kotimaisen metalliteollisuuden merkittäväksi vientituotteeksi. Bändin edellinen albumi One For Sorrow laajensi tapahtumahorisonttia tummien sävyjen maalailuun ja Shadows Of The Dying Sun venyttää asteikkoa vielä astetta leveämmälle. Insomniumille pitää varmaan kehitellä jo omaa genrelokeroa – tunteellista Pohjoismaista kuolonalakuloa. Melodinen ja maalaileva kuolonmetalli saa yhä laajenevaa draaman kaarta. Puhdasta vokaalia käytetään, ehkä turhankin säästeliäästi ja paikoin meno kuulostaa jonkinlaiselta Katatonian ja Amorphiksen ristipölytykseltä.
Onhan Insomnium edelleen melodista death metallia mutta paikoin bändillä on uskallusta heittää tulille kovinkin siloposkista hymistelyä – tosin pieninä ja välähdyksenomaisina annoksina. Insomnium kuulostaa isolta, eeppiseltä. Viisut kasvavat ja rönsyilevät, fiiliksiä kaivetaan syvistä vesistä – jopa Amorphis-tyylisestä Karjalan laulumaiden kyntämisestä. Vaikka ääripäät lepattavat etäällä, kokonaisuutta värittävät hidastusmutkat ovat lyhyitä joten yleisilme pysyy räväkän energisenä ja käskevänä. Kun kuuntelukertoja alkaa olla kasassa kymmenen, levystä tuntuu irtoavan yhä enemmän yksityiskohtia. Viisut toimivat, ehdottomasti, mutta Insomniumin vahvuus piilee myös kuolonmurinaa rikkovissa elementeissä. Paikoin kiekosta henkii jopa sydämellistä lämpöä.
Black heart rebellion on mainio Amon Amarth -tyyppinen mörrimöykky. Mutta entä vaikkapa tunnelmallisempi Lose the night, joka on selkeästi velkaa Amorphiksen nykytuotannolle. Collapsing words on kiireinen mutta taustavireeltään valoisampi. Myös Ephemeral on kaikesta kaahauksesta ja riekkumisestaan huolimatta miellyttävän ilmavaa messuamista. Albumin nimibiisi kasvaa varsinaiseksi tunteellisen kuolonalakulon tunnuskappaleeksi.
Levyarvioissa kaivataan usein uudistumista ja monipuolisuutta. Insomniumilla kyseiset seikat ovat hallussa. Joskus uudistuminen ja laaja-alaisuus menee jo yli ja monipuolisuudesta syntyy sekaannusta ja pirstaloitumista aiheuttava tekijä. Allekirjoittanut ottaa Insomniumin laajentuneen soundin ilolla vastaan. Tuotanto on todella lihaksikasta mutta oikeissa paikoissa kevennettyä. Vokaalit ovat parasta A-luokkaa. Levyn materiaalilla on tilaa hengittää, se lienee Shadows Of The Dying Sunia vahvimmin värittävä tekijä.
