Lämpöhalvaus lähellä…
Turistit valtasivat Plataniaksen keskusaukion, hotelit, tavernat ja kilometrien pituisen hiekkarannan. Minä pakenin Hanian Venetsialaiseen satamaan. Sain onnenkaupaulla, ja suhteilla, vuokrattua kolmikerroksisen kapean talon. Se sijaitsee Skoufonilla, autottomalla kujalla, jossa mopoillakin on hankala ajaa. Vieressäni on Semiramiksen perinteinen kreikkalaistaverna, käsityöläisliike, hatuntekijän verstas ja neljän huoneen pikkuhotelli. Bouganville kasvaa vastapäisen hotellin katolla niin runsaana, että yletän koskettamaan siihen kädelläni.
Täällä vanhassa kaupungissa kodit avautuvat suoraan kadulle. Niin kuin minunkin uusi kotini. Ulko-ovi on keittiössä. Kun aukaisen sen, kaikki näkevät suoraan sisään. Syön aamiaista tai lounasta keittiön pöydän ääressä ja nyökkäilen uteliaille ohikulkijoille. Istun usein, paikalliseen tapaan, kujalla oven edessä punostuolissa ja juon kahvia ja luen kesän uutuuskirjoja. Elisan e-kirjasta olen ladannut Ingmar Johnsrudin ”Wieniläisveljeskunnan”. Hurjaa luettavaa, kertakaikkiaan.
Kohtalaisen usein ohitseni kävelee tuhansien turistien joukossa myös suomalaisia. Pari kertaa, kun olen sanonut ”terve”, he ovat naureskelleet ja matkineet vieraalla korostuksella ”tärvje, tärvje”.. Ovat luulleet minua paikalliseksi.
Kaikkien tavernoiden tarjoilijathan osaavat muutaman sanan Suomea.
Kotini on Peppi Pitkätossun ja Muumitalon yhdistelmä. Portaat ovat jyrkät, metalliset kierreportaat. Talo itse on yli 500 vuotta vanha. Ylimmässä kerroksessa on iso kylpyhuone ja kattoterassi. Asun maailmankaikkeuden keksipisteessä, ajattelen mielessäni, siinä ihanassa vanhassa talossa, jossa aina kuvittelemme asuvamme, kun kuljemme ulkomailla jossain vanhassa kaupunginosassa.
Lämpötilat ovat juhannuksen tienoilla nousseet hurjiksi. Kolmena päivänä peräkkäin mittari on noussut yli neljänkymmenen Celsiusasteen. Kaikki ahtautuvat rannoille, uimaan ja viilentymään.
Minä olen alkanut lenkkeillä Venetsialaisen sataman kapeilla kujilla. Aamupäivällä, ennen kuin lämpötila nousee liikaa ja ennen kuin tavernat avaavat ovensa, ennen kuin turistit täyttävät kapeat kujat. Koskaan aikaisemmin ei lenkkeily ole tuntunut niin hyvältä. Olen jo muutamassa viikossa oppinut tuntemaan paljon ihmisä matkan varrella. Kreikkalaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Saan vettä jos haluan, saan jopa omenan tai päärynän jos haluan. Saan istua varjossa, jos tarvitsen lepohetken ja joka kerta minulle tarjotaan Rakia pikkupullossa, jota en toki kesken lenkin juo.
Monta tuttua brittiläistä ja ranskalaista ystävääni on jo saanut lievän lämpöhalvauksen, muutama auringonpistoksen. Suurin osa on polttanut ainakin nenänsä. Kaikissa matkamuistomyymälöissä myydään olkihattuja. Minullakin on sellainen. Vaikka se näyttää vähän vanhanaikaiselta niin käytän sitä aina päiväsaikaan.
Plataniaksen autiot talviset rannat ovat muistoja vain. Hanian vanhan kaupungin syke ja yöllinen sirtaki-musiikki täyttävät elämäni. Olen myös saanut päätökseen kirjoittajakurssin suomalaisten rouvien kanssa. Lopputuloksena on novellikokoelma: ”Tarinoita Paratiiista?”. Sitä saa nettikirjakaupoista.
Seuraava kirjallinen projekti on Poetry Societyn runo-antologia, jonka tekemisen aloitin runoilijaystävieni kanssa viikko sitten. Julkaisemme kaikilta runoyhdistyksen jäseniltä pari runoa kolmella kielellä: Kreikaksi, englanniksi ja alkukielellä. Minun runoni siis tulevat myös Suomeksi.
Kirjallinen työni jatkuu. Uusi romaani on kohta puolivälissä. Kreikan taivas on avara ja meri kimaltelee hopeisenturkoosina silmän kantamattomiin.
Kolumnisarjan muut osat löytyvät täältä.
Jussi Wahlgren
Oot sitten kirjoittanut mitä?