Sodankylän elokuvajuhlat 11.-15.6.2014
Sodankylän elokuvajuhlien 29. vuosikerta kaatui lasiin hapokkaan pirskahtelevana ja tasalaatuisena tarjoten 25 000 kävijälleen maittavan kattauksen kansainvälisen elokuvan helmiä ja elokuva-alan vierailijoita.
Vuosi jää kuitenkin historiaan myös festivaalien epäonnisimpana kutsuvieraiden saapumisen suhteen. Kansainvälisesti tunnetuin nimi, Peter Greenaway, perui osallistumisensa ensimmäisenä, minkä jälkeen poisjäänneistään ilmoittivat myös ohjaaja Gleb Panfilov ja hänen yllättäen sairastunut vaimonsa, näyttelijä Inna Tšurikova. Pois jäi myös tšadilainen ohjaaja Mahamat-Saleh Haroun.
Festivaalien omintakeiseen, yöttömän pikkukaupungin tunnelmaan ei peruutuksilla ollut kuitenkaan vaikutusta, ja paikalla oli poisjäänneistä huolimatta melkoinen määrä elokuvatietämystä ja kiinnostavia keskusteluita: Peter von Baghin ohella ajatuksiaan kertoivat muun muassa Olivier Assayas, Paweł Pawlikowski, Alice Rohrwacher, Veiko Õunpuu, Samantha Fuller, Katell Quillévéré ja Hélier Cistern. Mestariluokan pitäjinä kuultiin puolestaan muun muassa Alain Bergalaa, Jim Hillieria, Lars Henrik Gassia, Gian Luca Farinellia ja Olaf Mölleriä.
Näihin herroihin kiteytyy Sodankylän elokuvajuhlat monien mielissä. (Kuva Santeri Happonen)
Kiinnostavaa kuultavaa oli muun muassa ranskalaisen elokuvan uuden polven kärkinimiin kuuluvan Olivier Assayasin ja Peter von Paghin Ingmar Bergmanin Mansikkapaikkaa käsitellyt keskustelu, joka äityi jopa pieneksi eripuraksi knoppitietämyksessä. Valtavirrasta ja kaanonista poispäin uiskenteli puolestaan Sodankylän vakiokasvo Olaf Möller, joka analysoi Ranskan 1970-luvun unohtuneempia rikostrillereitä. Möllerin mestariluokkien kiehtovat, marginaaliin miltei unohtuneen kattauksen täydensi esitys kokeilevista 3D-elokuvista.
Elokuvia oli tarjolla ainakin Pohjoismaista ja eri puolilta Eurooppaa, Afrikasta, Etelä- ja Pohjois-Amerikasta sekä Aasiasta. Listalla oli niin Suomen ensi-iltoja, harvinaisempia kokopitkiä versioita (kuten Assayasin Carlos ja Edgar Reizin Home From Home), vanhoja klassikoita filmikelalta (kuten Roberto Rossellinin Matka Italiassa).
Sodankylän elokuvajuhlien säestetyt mykkäelokuvat ovat nousseet jo käsitteeksi. Cleaning Women rämisteli tahtia Chaplin-lyhytelokuville, mutta vielä hienomman kattauksen tarjosivat Matti Bye Ensemblen säestämät G. W. Pabstin Iloton katu ja Victor Sjöströmin Vuori-Edin ja hänen vaimonsa. Suuren teltan hämärä ja orkesterin hiottu sointi loivat oivat puitteet näille mestariteoksille, joista molemmat olivat visuaaliselta tyyliltään ja muodoltaan aikaansa edellä.
Hieman toisenlaista musiikillista antia edustavat Sodankylän perinteisiin kuuluvat, isossa teltassa järjestettävät niin kutsutut karaokenäytökset, joissa yleisöllä on mahdollisuus laulaa tuttujen elokuvien mukana. Ja kyllä se lauloikin – niin John Landisin Blues Brothersin (1980) soulin ja rhythm & bluesin käheitä soundeja kuin Maunu Kurkvaaran Lauantaileikkien (1963) iskelmäkimaraa Laila Kinnusesta Eino Gröniin. Hikinen, suorastaan hektinen tunnelma vietteli tanssiin ja huijasi laulamaan pohjoisessa viimassa jo muutenkin käheäksi käyneen ääneen viimeisetkin rippeet.
Sodankylän yössä laulettiin Blues Brothersin tahtiin. (Kuva Santeri Happonen)
Laadullisesti heikointa antia edustivat monet kotimaiset elokuvat (kuten Leijonasydän, Oppipoika, Isänmaallinen mies ja Ei kiitos), joita festivaali pyrkii esittämään kattavasti. Ei ole järjestäjien vika, että uuden kotimaisen elokuvan taso ei kestä vertailua kansainvälisiin huippuihin. Kiinnostavimpia olivat dokumenttien ohella Anssi Mänttärin Kuinka myöhään valvoo Blues ja etenkin von Baghin Sosialismi. Pekka Lehdon Anneli Auerin oikeudenkäyntejä liki satiirisesti käsittelevä Ulvilan murhamysteeri ylitti puolestaan kansallisen uutiskynnyksen päästessään iltapäivälehtien sivuille.
Samuel Fulleria voisi pohjoisen hengessä, eli leikkimielisesti ja hieman liioitellen, kutsua Sodankylän omaksi pojaksi. Olihan hän festivaalien ensimmäinen kansainvälinen vieras, mistä muistuttaa hänen mukaansa nimetty katu kylänraitilla. Tänä vuonna edesmennyt ohjaaja oli läsnä hienolla jälki noir -henkisellä rikoselokuvallansa Alamaailma U.S.A sekä hänestä kertovalla dokumentilla A Fuller Life, jota Sodankylään oli saapunut esittelemään elokuvan tekijä ja pääkohteen tytär Samantha Fuller.
Sodankylässä aiemminkin vieraillut virolainen Veiko Õunpuu on uuden baltialaisen elokuvan kiinnostavimpia nimiä, ja hänen kansainvälinen läpimurtonsa tuntuu lähinnä ajan kysymykseltä. Free Rangen päähenkilö on oman elämänsä taiteilija ja kirjailija, joka muun yhteiskunnan silmin näyttäytyy lähinnä pummina ja monialaluuserina. Pelkistettyihin kuviin ankeista ympäristöistä luottavassa elokuvassa on samaa huumoria kuin ohjaajan omassa olemuksessa ja esiintymisessä. Jälkimmäisestä hyvänä osoituksena oli ohjaajan ainoa kommentti, kun häneltä pyydettiin elokuvalleen alustusta: ”Älkää lyökö kasvoihin, jos ette pidä tästä.” Elokuvan jälkeinen keskustelu jatkui kevyenä ja leppoisana, ja Õunpuu pikemminkin hauskuutti yleisöään kuin avasi taiteellisia näkemyksiään.
Elokuvien ohella Sodankylässä saattoi ihailla myös naiskaneutta. (Kuva Annina Mannila)
Viime vuosikymmenten palkituimpiin afrikkalaisohjaajiin kuuluva Mahamat-Saleh Haroun ei päässyt Sodankylään fyysisesti paikalle, mutta hänen elokuvallinen tuotantonsa (viisi pitkää elokuvaa) oli kokonaisuudessaan esillä. Niistä erikseen ansaitsee tulla mainituksi dokumentin ja fiktion välimaastossa liikkuva Bye Bye Afrika, jota voisi luonnehtia omaelämäkerralliseksi esseeksi tai dokudraamaksi. Elokuva avaa vaikeuksia, jotka luovat esteitä elokuvateollisuuden kehittämiselle Harounin kotimaassa. Henkilökohtainen, kotivideomainen tyyli yhdistää digitaalista kuvamateriaalia 35-millisen filmiin, ja kuvaa osuvasti sodan tuhoavia seurauksia, ihmisten ennakkoasenteita, taloudellista ahdinkoa sekä ammattimaisten tekijöiden puutetta.
Myös muut poisjääneet vieraat olivat paikalla elokuviensa kautta. Visuaalisen taiturin, Peter Greenawayn, barokin ja renessanssin kuvataiteesta vaikutteita ammentavia elokuvia oli ilo katsoa isolta kankaalta ja filmikelalta. Samoin Suomessa harvemmin näytettyjä, Gleb Panfilovin ohjaamia ja Inna Tšurikovan tähdittämiä huumorin sävyttämiä neuvostoyhteiskunnan kuvauksia, jotka suuntaavat kriittisen katseensa yhteiskunnan ja yksilön jännitteistä.
Lähi-idän elokuvaa edusti Palestiinan kysymystä ja ongelmia käsittelevistä elokuvistaan tunnetun Hany Abu-Assadin Muuri, joka kuvaa muurin fyysisiä vaikutuksia mutta myös syvälle juurtuneita kulttuurisia rakenteita. Trillerimäisessä melodraamassa on komeita takaa-ajoja, joissa hyödynnetään mestarillisesti sokkeloista kaupunkitilaa.
Erikoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin esityksiin kuului Vol-ryhmän näyttämöllinen rekonstruktio 28-vuotiaana kuolleen Nyrki Tapiovaaran pitkään tuhoutuneeksi uskotusta elokuvasta Kadonnut sävel (1939; alkuperäiseltä levitysnimeltään Herra Lahtinen lähtee lipettiin), jonka materiaalista noin puolet on löytynyt. Esitys yhdisti esittävän taiteen ja porvarillisen elämän valheellisuudesta kertovan elokuvan rippeet herättäen eloon suomalaisen komedian varhaisen mestariteoksen.
Elokuvateltassa vallitsee odottava tunnelma. (Kuva Frank Rizzo)
Elokuvan digitalisoitumista, ”elokuvan kuolemaa”, päiviteltiin läpi elokuvajuhlien – etenkin Aki Kaurismäen ja von Baghin aamukeskustelussa. Festivaalijohtajalle Sodankylän elokuvajuhlat edustavat jyrkkää vastakohtaa alan kehitykselle: ”Oikeita elokuvateattereita ei enää ole, elokuvaohjelmisto on puuroa, koko maa on digitalisoitu. Sodankylässä tulette taatusti näkemään maksimimäärän 35-millistä elokuvaa.”
Kaurismäki puolestaan totesi lakoniseen tyylinsä: ”Vaikka elokuva on kuollut, onneksi me elämme.”
Samalla kun miehet toistivat tuttua puheenparttaan elokuvan ja filmiformaatin kuolemasta, esitettiin Sodankylässä hieman paradoksisesti digitaalisen elokuvan luomia uusia mahdollisuuksia, kuten visuaalisesti kauniissa mustavalkokuvan sävyjä hyödyntävissä Edgar Reitzin Home from Homessa ja Pirjo Honkasalon Betoniyössä.
J. K. SILVENNOINEN
