Helena Sinervo palaa romaanikirjallisuuden pariin nostalgisella ja kantaaottavalla teoksellaan Kirkasta ja välähtelevää. 30-vuotistaitelijajuhlaa viettävä kirjailija on huolissaan muovin haitoista ja kansalaisten lukutaiton heikkenemisestä.
Kirkasta ja välähtelevää (Otava) sijoittuu 70-luvun taitteeseen, jolloin muovi valtasi Suomen, sekä 2010-luvulle, jolloin muovin aiheuttamat haitat tulevat selville. Teos on hyvin ajatuksia herättävä. Ympäristöä katsotaan niin tamperelaisten lähiölasten kuin aikuisten silmin.
Hei Helena! Mikä sai sinut kirjoittamaan tämän tarinan?
Oivalsin muutama vuosi sitten työsuunnitelmia hautoessani, että muoviin pakkaaminen on vaikuttanut olennaisesti nykyiseen elämäntapaamme, hyvässä ja pahassa. Automarketteja ja ostoskeskuksia olisi tuskin edes olemassa ilman muovia ja tekokuituja. Muovi on luonut yltäkylläisyyttä, sukupuolten ja yhteiskuntaluokkien tasa-arvoa sekä valinnanvapautta, mutta myös ylikulutus ja monet urbaanin elämän haitat ovat ainakin osittain muovin luomia, merien ja maaperän saastumisesta puhumattakaan.
Muovi-innostuksen alussa tiedettiin hyvin, ettei muovi hajoa luonnossa, mutta haittapuolet sivuutettiin, ilmeisesti kansantaloudellisista syistä ja suurten voittojen toivossa. Tuo inhimillinen innostus, joka sivuuttaa haitat, oli minusta kiinnostavaa ja tärkeää ymmärtää, varsinkin nyt kun elämme taas teknologisten murrosten aikaa. Olisi välttämätöntä miettiä ja löytää ratkaisut haittoihin jo siinä vaiheessa kun uusia tuotteita ja tuotantotapoja lanseerataan, ei yli 50 vuotta myöhässä, kuten muovin tapauksessa.
Romaanissa olen näyttänyt, millä eri tavoilla muovi näkyi ja tuntui tamperelaisen lähiön ihmisten tavallisessa elämässä, ja miltä nyt näyttää. Silloin elettiin vielä yhteisöllistä aikaa, ja koko lähiö kävi samassa pienessä sekatavarakaupassa, jossa sai ostaa mm. irtomaitoa ja pennin nalleja. Nyt yhteisöllisyys ja jopa vuorovaikutuksen ruumiillinen läsnäolo on murtunut.
Kirja herättää myös nostalgiaa muun muassa vanhojen lelujen ja leikkien myötä. Millaista oli palata kirjoittaessa 70-luvun taitteeseen?
Hellyttävää ja sydämeenkäyvää. Romaanin ihmisistä tuli ehkä sen vuoksi herkkiä ja hellän humoristisia, hyvine ja huonoine puolineen. Olen heihin vielä kiintynyt.
Kirjoittaessa piti tietysti tarkistaa faktoja eikä kaikessa turvautua omaan muistiini. Tämä romaani vaati aika paljon taustatöitä, niin muovia ja tekokuituja koskevaa tietoutta kuin ajankohdan historiaa. Mielessäni sijoitin romaanin vuosiin 1968-1970, hiukan huojahdellen ja aikaa venyttäen ja taivuttaen. Romaanin verkostomainen ketjurakenne mahdollistaa sen.
Mitä muuta haluat sanoa Kirkasta ja välähtelevää -romaanista?
Se sisältää herkän ja syvän rakkaustarinan, joka alkaa pienenä lapsena eikä pääty ikinä!
Olen aina ihmetellyt, mistä aktivistit – esimerkiksi romaanin Reetta aikuisena – saavat voimaa ja sitkeyttä työskennellä luonnon ja ihmisoikeuksien puolesta, kun molempien tilanne heikkenee koko ajan kaikista ponnisteluista huolimatta. Romaanin avulla olen löytänyt siihen selityksen. Kunnioitan suuresti kaikkia aktivisteja, kuten Elokapinan rohkeita nuoria.
Vietät 30-vuotistaitelijajuhlaa. Millaisia tuntemuksia merkkivuosi se herättää sinussa?
Esikoiseni Lukemattomiin ilmestyi lamavuonna 1994. Sinä vuonna esikoisia oli todella vähän. Minun runokokoelmani oli ainoa suuren kustantamon esikoisrunoteos eikä nyrkkipajoja tai osuuskuntia silloin vielä ollut. Nyt 30 vuotta myöhemmin on taas leikkausten aika. Rahaa on yleisesti ottaen paljon enemmän kuin silloin, mutta ilmapiiri on ankeampi. Monella ikäiselläni on ikävä Iiro Viinasta, jonka juustohöylä kohteli eri väestöryhmiä oikeudenmukaisemmin kuin Purran sakset.
Nyt ilmastonmuutos, lajikato ja luonnon resurssien rajallisuus asettavat reunaehtoja kaikelle, myös toiveikkuudelle, jota olisi kovin tärkeää pitää yllä. Mutta järkevän kansainvälisen yhteistoiminnan sijaan joka puolella maailmaa leimahtelee hallitsemattomia tuhovoimia, ja militarismi kukoistaa.
Tämä aika asettaa meille haasteen kuvitella utopioita. ”On uskallettava toivoa onnellista loppua”, sanotaan romaanissanikin. Olisi aika kuvitella ja suunnitella, miten maailman tai edes maanosan asiat pitäisi järjestää, jotta elonkehä voisi hyvin. Minun kohdallani tämä tietysti tarkoittaa sitä, että toiselle kolmikymppiselle riittää tekemistä.
Mitä tulevaisuuden suunnitelmiin tulee, ikääntyviä taiteilijoita kohdellaan usein yhtä epäreilusti kuin muidenkin alojen 55+ ammattilaisia, vaikka erityisesti kirjallisuudessa kypsyys ja elämänkokemus ovat valttia. Usein kirjailijat ja runoilijat luovat huikeimmat teoksensa vasta eläkeikäisinä. Joten sitä kohti matkalla.
Kirjallisuusala on muuttunut hyvin paljon viime vuosina. Millä mielin olet seurannut alan muutosta?
Huolissani ja välillä kauhuissani. Erityisesti kansalaisten lukutaidon heikkeneminen on suorastaan tuhoisaa. Kaiken kannalta, ei ainoastaan kirjallisuuden.
On asioita, joihin on vain jollakin tavoin sopeuduttava ja sitten on niitä, joiden muuttamiseksi on tehtävä työtä. Kirjailija ei toistaiseksi saa oikeudenmukaista korvausta lukuaikapalvelujen kautta kuunnelluista äänikirjoistaan, ja siihen tilanteeseen olisi syytä saada aikaan parannus.
Toinen kirjallisuuteenkin vaikuttava tekijä on some, jossa kirjailijoiden tulisi näkyä jo siitä syystä, että perinteinen media seuraa somejulkisuuden kautta tekijöitä ja ilmiöitä, jotka ns. trendaavat. Somessa avoin henkilökohtaisuus on valttia, ja siitä on seurannut autofiktion valtavirtaistuminen. Monet viime vuosien romaanit ovat teknisesti taidokasta mutta melko yksiäänistä napanöyhdän kaivelua. Se on minusta tylsä juttu, mutta toistaiseksi somen vaikutusvalta ei ole vähenemään päin vaan päinvastoin.
Entä millainen lukija itse olet? Kerro joku viimeaikainen kirja- ja kirjailijalöytösi?
Pidän kovasti puolalaisesta Olga Togarczukista. Hän on villi, älykäs ja monimuotoinen kirjailija, jolla on ehtymätön mielikuvitus. Hänen suomentajansa Tapani Kärkkäinen on tehnyt ja tekee hienoa työtä hänen teostensa kanssa.
Emma Cline on viime aikojen lukemisistani jäänyt mieleen, hänen kaksi romaaniaan Tytöt ja Vieras. Runoutta luen tietysti paljon. Suomalainen runous on hämmästyttävän korkeatasoista, oikea taide-elämämme kätketty kruununjalokivi. Nyt juuri on luvussa Aki Salmelan Epäsäännöllisiä kappaleita ja Saila Susiluodon Akheron.
Kirkasta ja välähtelevää -äänikirjan lukee Anna Saksman.
Helsinkiläinen Helena Sinervo on yksi suomalaisen uuden runon kiistattomista kärkinimistä. Eeva-Liisa Mannerin runoilijanelämästä kertovan Finlandia-palkitun romaanin Runoilijan talossa (2004) lisäksi Sinervo on julkaissut runokokoelmia.
