Timo Rossin kirja Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta kertoo arkailemattomasti suomalaisen rock-musiikin ja sketsiviihteen kummajaisen uskomattoman tarinan.
Vuonna 1983 perustettu Lapinlahden Linnut sai alkunsa katusoitto-orkesterina Vanhan Ylioppilastalon kulmilla. Ratkiriemukkaat musiikki- ja sketsiesitykset herättivät runsaasti huomiota. Pian nuoria miesnäyttelijöitä vietiin studioon, keikkalavoille ja televisioon.
Menestyksen hurmaa seurasi erottamisia, rajuja riitoja ja usean jäsenen kohdalla alkoholisoituminen.
Kirjassa pääsevät ääneen kaikki yhtyeessä vaikuttaneet jäsenet sekä lukuisat taustavaikuttajat. Kirja vie lukijan raisujen keikkareissujen tiimellykseen.
Kirjan mukaan alkoholin yletön käyttö aiheutti lieveilmiöitä, joista yleisimpiä olivat infernaaliset krapulatilat ja erityisesti rundien loppupuolella kroonistuneeksi kasvanut väsymys.
”Aivoissa muhiva kemikaalien cocktail nosti väkisinkin pintaan tunteita, ja jatkuva yhdessäolo toi luonteista esiin ikävimmät puolet. Lapinlahden Lintujen tapauksessa tien päällä matkusti 12 hengen vahvoista ja ailahtelevista persoonista koostuva ryhmittymä, joka sulloutui viikkokausiksi ahtaaseen bussiin toistensa armoille. Lopputulos ei liiemmin yllätä: keikkabussin uumeniin pesiytyi ankara ja mielipuolisia sävyjä saanut henkisen pahoinpitelyn kulttuuri”, kirjassa kerrotaan.
Kun alkoholin marinoimat vahvat persoonat kalistelivat sarviaan yhteen, tilanteet johtivat toisinaan nyrkkitappeluihin. Näin tapahtui etenkin 80-luvun loppupuolella.
”Sain ensimmäisen kerran aikuisiällä turpaani Linnuissa. Ei edes ollut mikään kevyt huitaisu, sillä verta tuli kunnolla. Mulla oli toki oma syyni tapahtuneeseen, sitä en kiellä”, Matti Jaaranen naureskelee kirjassa.
Usein tilanteet joutui ratkomaan yhtyeen roudari Paavo ”Puosu” Liesinen (1952–2019), joka oli karhumaisen iso ilmestys ja roudaripiireissä todellinen legenda.
Linnuille Liesinen oli samaan aikaan isä, äiti, erotuomari, henkivartija, psykologi, lastentarhanopettaja ja mielisairaanhoitaja. Humalaiset tappelut päättyivät jatkossakin Liesisen väliintuloon, ja erityisen pahoissa tapauksissa hän komensi keikkabussin tien sivuun ja heitti riitapukarit pientareelle selvittämään välejään. Joskus Liesinen istui koko painollaan riehujan päällä, kunnes tämä rauhoittui. Samainen temppu saatettiin toistaa myös takapuoli paljaana.
Liesisen aloitteesta Lintujen keikkabussiin hankittiin käsiraudat. Erään kerran Markku Toikka sai raivokohtauksen bussissa ja liikenneturvallisuuden kannalta hänet jouduttiin kiinnittämään käsiraudoilla bussin tukipylvääseen kiinni. Kirjassa todetaan, että rajuista otteistaan huolimatta Liesinen oli kuitenkin pohjimmiltaan sydämellinen ja lempeä.
Kirja käy läpi koko ”Lapparien” uran ja maalaa samalla terävää ajankuvaa. Muusikkojen kiertue-elämä on muuttunut yleisesti terveellisempään suuntaan, ja moni vannoo terveellisten elämäntapojen nimeen.
Vielä 80-luvulla ei katsottu pahalla, jos artistit esiintyivät yhtä tukevassa laitamyötäisessä kuin paikalle saapunut yleisö.
”Monessa räkälässä oli maine, että siellä otetaan eikä meinata. Esiintyjien piti tavallaan kuulua samaan jengiin, eikä lavalle saanut mennä tärkeilemään muuta porukkaa parempana. Lintujen keikoilla alkoholin myynti oli kannattavaa puuhaa, ja järjestäjälle riitti, jos porukka juo ja viihtyy. Ei siinä kaoottisessa rokkimeiningissä aina edes niin kiinnitetty huomiota, miltä bändi kuulosti”, Jaaranen naurahtaa.
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta.
Kirjan tekijä Timo Rossi teki pro gradu -tutkielmansa Mies ja maskuliinisuus Lapinlahden Lintujen rocklyriikassa Tampereen yliopistossa vuonna 2012. Lapinlahden Linnut -kirja on hänen esikoisteoksensa.
Kuva: Petri Mulari
