Waltarin Kärtsy Hatakka lupaili ennakkoon toiselle sooloalbumilleen Paramorelta tuoksahtavaa emotionaalista pop rockia. Jos kyseessä olisi kuka tahansa kuin Kärtsty, joka on tunnettu laajasta vaikutteiden skaalasta, ideaa olisi voinut pitää yhtä tuoreena kuin viikon vanhaa sanomalehteä. Kärtsy venyy moneen suuntaan ja emotionaalinen pop rock sopii loppupeleissä mainiosti Kärtsyn kirkkaan ilmeikkäälle äänelle. Ja miehellä on korvaa tehokkaille, sydämeen iskeville kertosäkeille. Jotta totuus pysyisi oikeassa lokerossa, Kärtsyn aWay on ennenkaikkea rockia, popimpi silaus on vain pintakiiltoa. Jos vertaa Paramoreen, Kärtsy olisi voinut jopa laskea enemmänkin kitaroiden puruvoimaa.
Mutta, kokonaisuutena aWay on häpeilemättömän tarttuvaksi tuunattua kitararokkia, jolla on popimman suunnan sydän ja kaunosieluinen ajatusmaailma. Levy on täynnä menevää rock-huumaa mutta Kärtsy hoitaa herkimmätkin hetket maaliin ammattitaidolla. Please don’t see me aloittaa levyn yllättävänkin korkeaoktaanisella potkulla. The lonely lähestyy paljon mainostettua Paramorea ja skebasoundiin on puhallettu sopivasti ilmaa. Fade away lisää syntikkaa mutta mainio menopala Guilty on kuin The Rasmuksen raskaampi velipuoli.
Sievistelevä Temptation on oikeastaan kiekon ”pop-henkisin” ilmestys, ylettömän sokerihumalan vaara on ilmeinen. Vaaleanpunainen slovari I miss elää utuisen uneliaan kertsin nostattaman huuman avulla. I sacrifice osoittaa myös Kärtsyn tunteikkaampaa puolta, viisu kuulostaa etäisesti Suburban Triben viimeisten levyjen tuotokselta. Days on allekirjoittaneen suosikki, Kärtsy innostuu melkeinpä rap-henkiseen vokaalisuoritukseen ja kertosäe ottaa vauhdikkaasti mutta sydämellisesti jalat alleen.
Kärtsy on käyttänyt aikaa ja vaivaa oikeanlaisen soundin ja tunnelman kehittelyyn. Kiekolta puuttuu kuitenkin täysin Amerikan listamusiikin tasapäistävä ja siloiteltu olemus. Kärtsy ei ole malttanut seurata Paramoren esimerkkiä liian pitkälle, kitaroihin on jätetty mukavasti särövoimaa. Kokonaisuutena aWay on mutkattoman korviintarttuvaa emotionaalista rokkia, joka ei turhia hienostele mutta ei myöskään häpeile olemassaoloaan.
