21. elokuuta 1959 Heinäveden Tulilahden leirialueen lähellä tehtiin karmea löytö. Kaksi nuorta naista oli joutunut koko maata järkyttäneen rikoksen uhreiksi.
”Hauta sijaitsi 215 metrin päässä leirilaiturista »mutasuossa», 2,5 metriä penkereestä ja 15 metriä vesirajasta, joka oli tavallista alempana. »Ojamainen» kuoppa oli 2,8 metriä pitkä ja 35–50 senttiä leveä. Kaivuun oli alle puolen metrin syvyydessä keskeyttänyt kova poikittainen ranka. Polkemalla mahdutetut ruumiit makasivat päällekkäin: Eine Nyyssönen alastomana ja Riitta Pakkanen pukeissa.”
Teemu Keskisarjan uutuuskirja Tulilahti – tutkimuksia naismurhista kertaa Suomen kuuluisimpiin lukeutuvan henkirikostapauksen, Tulilahden kaksoismurhan tapahtumat. Tapauksen ohella valotetaan suomalaisten naismurhien historiaa.
Tulilahdessa uhreina olivat jyväskyläläiset ystävykset Riitta Aulikki Pakkanen, 23, ja Eine Maria Nyyssönen, 21.
Keskisarja työryhmineen perehtyi KRP:n ja Kansallisarkiston asiakirjoihin sekä haastatteli aikalaisia. Tuloksena on tähän mennessä seikkaperäisin ja mielenkiintoisin teos Tulilahden surmista.
Surmatyö järkytti koko Suomea samaan tapaan kuin kuusi vuotta aiemmin suohaudasta löytyneen Kyllikki Saaren tapaus.
Tapaus ei ollut tyypillinen henkirikos. Tekijä oli heille ennestään tuntematon. Kirjan mukaan Nyyssönen ja Pakkanen olivat terveitä, reippaita, raittiita, hyvätapaisia, iloisia, fiksuja, ongelmattomia nuoria. He olivat ystävystyneet edellistalvena tansseissa.
”Yhteisiä harrastuksia olivat käsityöt ja ompeluseurakeskustelut ajankohtaisista kysymyksistä. Pyöräilykesäloma ei ollut päähänpisto vaan valmistelujen täyttymys. Tytöt olivat hankkineet välineitä, ommelleet itse kantopusseja ja treenanneet 50 kilometrin lenkkejä jaksaakseen Itä-Suomessa pariviikkoisen kierroksen. Sen alku ei ollut mikään mysteeri.”
Ystävysten matka eteni Jyväskylästä aina Kolille asti. Kirja maalaa myös ajankuvaa. Sen aikaiset puhelinyhteydet olivat huonot. Naiset pitivät yhteyttä vanhempiinsa postikorteilla.
Loma läheni loppuaan, kun he saapuivat iltaseitsemältä Heinäveden kirkonkylään 27. heinäkuuta.
Eine tilasi osuuskaupan baarissa munkit, viinerit ja kummallekin kaksi lasillista maitoa. He istuivat hetkeksi pöytään, joka oli lähimpänä jäähdytyshuonetta.
Vastaperustettu Tulilahden leirintäalue ei vielä näkynyt matkailuoppaissa. Kirjan mukaan sattuma tai tuntematon neuvo johdatti sinne Jyväskylän neitoset. He jättivät pyörät kauemmaksi leiripaikasta. Leirialueella ei ollut heidän saapuessaan muita.
Tytöt pystyttivät Sopu-merkkisen harjatelttansa. He käyttivät alusina muilta jääneitä kuivia kuusenhavuja ja pahvilevyjä. Uiminen vähintään kävi mielessä kovan hellepäivän iltana.
Aurinko laski 27. heinäkuuta kello 21.03.11 Einellä ja Riitalla oli elinaikaa ehkä kolme tuntia.
Surmatyö aiheutti pienellä ja rauhallisella kylällä valtaisan tunnemyrskyn. Poliisit saivat valtavasti vihjeitä ja perättömiä ilmiantoja. Jopa Valamon luostarin munkkeja epäiltiin teosta eräässä ilmiantokirjeessä.
Kirjan henkilögalleria on varsin värikäs ja Keskisarja käyttää sanansäiläänsä loistavasti etenkin kuvaillessaan epäiltyjä.
Surmasta epäiltiin aluksi paikallista haudankaivajaa Koikkalaista, mutta hänet todettiin melko pian syyttömäksi.
Koikkalainen koikkelehti kuulustelijoidensa aivoituksiin kerta kaikkiaan kolkkona perverssioletettuna: »voimakas viehtymys ruumiitten kanssa oloon». Siitäkö syystä oli »kauniimpi haudattu päälle, melkein pintaan, jotta voisi aina välillä käydä häntä katsomassa». Samoin »luotettava taho» (eri pitäjän kunnanlääkäri) informoi, että Koikkalainen oli rintamalla osoittanut »tavallisuudesta poikkeavaa tappamisintoa ja ihmismetsästyshalua», joten ammatinvalinta »määrätyssä mielessä» sivusi »entisiä harrastuksia». Henkirikoksen sattuessakaan »ei sellaisen miehen kädet enää vapise».
Myös kaksi paikallista nuorukaista joutui poliisin ”tapetille”. Ruuskainen ja Pelkonen kiinnostuivat paikkakunnalle pöllähtäneistä tytöistä ja he päättivät lähteä tutustumaan heihin. Kulkupeliksi he valitsivat moottoriveneen.
”Pojat eivät rantautuneet suin päin. He jättivät veneen 30 metrin päähän laiturista. Ruuskanen napsi marjoja mättäistä ja heitti vettä mäen päällä. Pelkonen avasi pelin: Hyvää iltaa. Tumma ja Vaalea eivät »ilmaisseet vastenmielisyyttä vieraiden saapumisesta» vaan vastasivat: Siinäpä meille tulentekijät.”
Tytöt eivät suostuneet esittelemään itseään ja kotipaikkakin jäi epäselväksi pojille. Kun he lopulta ilmoittivat menevänsä nukkumaan, poikien oli aika poistua paikalta.
Poikien jäljiltä jäi leiripaikalle tuohesta tehtyjä tuokkosia. ”Tuokkospojatkaan” eivät olleet murhaajia. Heillä oli alibi ja mikään mukaan ei viitannut heidän syyllisyyteensä.
”Laboratorio ei löytänyt verta Ruuskasen päällys- ja alushousuista, villatakista, puserosta, sukista ja kengistä eikä Pelkosen puserosta, verryttelyhousuista, baskerista, sukista ja kumitossuista.”
Mielenkiintoista on myös e-kirjaversion sisältämä kuvamateriaali tapahtumapaikalta, rikospaikkatutkinnasta, haudasta, epäillyistä henkilöistä sekä uhrien vaatteista ja tavaroista.
Meritoituneena tietokirjailijana Keskisarja kuljettaa tarinaa joutuisasti ja avaa tapahtumia monista eri kulmista. Hän punoo tapauksen käänteet jännittäväksi kudelmaksi ja asettaa sen osaksi suomalaisten naismurhien historiaa.
Pääepäillyksi nousi pohjalainen taparikollinen Erik Runar Holmström (1923-1961). Kirjan mukaan Runar oli käytännöllinen, päättäväinen ja pakkomielteinen kleptomaani. Hän tehtaili neuroottisia murtovarkauksia, mutta ei hakeutunut tappeluihin.
Holmström oli liikkunut mopollaan Heinävedellä ja hänellä oli puukko.
Missä Runar oli ollut heinäkuun viimeiset vuorokaudet? Sodankylässä saakka, hän väitti, muttei yhtään yksilöinyt tapaamisia, yösijoja tai töitä siellä. Kesä oli kai kulunut tavanomaisessa kulkurielämässä ja varastelussa. Runarmaisia keikkoja ei paljastunut Savosta ja Pohjois-Karjalasta. Yöllä 1. elokuuta Runar lienee murtautunut Vimpelissä kauppaan ja sotainvalidien kioskiin ja viikon kuluttua Munsalan kirkonkylän osuuskauppaan. Jalasjärvellä hän piilotti vaihtovaatteita ehkä vietyään urheiluliikkeestä verryttelypuvun, kirjassa kerrotaan.
Tulilahden tragedia ei selvinnyt koskaan. Holmstörm kiisti teot. Hän hirttäytyi Vaasan vankilassa 1961. Oikeudenkäyntiä ei ehditty pitää.
Selvää on vain se, että ystävykset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen kuolivat liian aikaisin ja heillä kävi uskomattoman huono tuuri.
Kursivoidut kohdat ovat otteita kirjasta Tulilahti – tutkimuksia naismurhista. Kirja on saatavilla e-kirjana ja äänikirjana, lukijana Jukka Pitkänen.
Kuva: AP Savolainen
