Mielensäpahoittaja. O: Dome Karukoski. PO: Antti Litja, Mari Perankoski, Iikka Forss. 103 min. S.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja tunkeutui kansamme sydämiin Antti Litjan tulkitsemina radiomonologeina. Sittemmin hahmo jatkoi valitustaan sanomalehtiteksteissä, pakinamaisissa kirjoissa, äänikirjoissa ja näytelmäsovituksissa. Nyt ilmestyneet juonellinen romaani ja elokuva ovat niille luontevaa jatkoa.
Nykyajan kotkotuksia lakonisen pistävästi ruotiva vanhus on tv-sarja Frasierin Martinin sukulaissielu mutta hienostopilvenpiirtäjän kattohuoneistosta sysisuomalaiseen pirttiin siirrettynä. Mielensäpahoittajan (taloudellinen) nerokkuus piilee siinä, että se huvittaa sekä nostalgian huuruisessa, paremmassa menneessä rypeviä että hahmossa oman isoisänsä tai vanhempansa koomisia piirteitä näkeviä. Lempeät piikit osuvat melko tasapuolisesti niin konservatiivisiin jääriin kuin nykymaailman epäkohtiin.
Parhaiten huomiot toimivat lyhyinä ja juonettomina pakinoina, ja Dome Karukosken ohjaama ja yhdessä Tuomas Kyrön kanssa käsikirjoittama sovituskin elää pitkälti Litjan monologeista ja kertojaäänestä. Hetkittäin olo on kuin kuvitettua radioteatteria seuraisi.
Elokuva on vaatinut ympärilleen myös tarinan ja sivuhahmoja. Yksinkertaisessa juonessa Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa ja joutuu vasten tahtoaan tutkimuksiin pääkaupunkiseudulle ja majoittumaan miniänsä (Mari Perankoski) luokse. Arki urbaanissa miljöössä on haasteellista, mutta tarpeet samat: kahvia on saatava tasatunnein, rännit putsattava, välikaivo tyhjennettävä ja Ylen uutiset nähtävä. Perunakellarin puute kummastuttaa. Muu on ylimääräistä ja turhaa.
Mielensäpahoittajan pojan (Iikka Forss) perheessä vaimo tekee uraa maailmaa syleilevän ja pullaa leipovan ikiopiskelijamiehensä hoitaessa kodin ja lapset. Isoisän saavuttua asettuvat myyttiset mielikuvat suomalaisesta miehestä ja modernin perheen arvomaailma törmäyskurssille.
Mutta mitä elokuvallista lisäarvoa Kyrön luomus saa Karukosken käsissä? Haikeat, usvaiset takaumat alkavat toisteisuudessaan ja samankaltaisuudessaan syödä tehoaan vaikka syventävätkin Mielensäpahoittajan suhdetta vaimoonsa.
Onnistuneempia ovat fyysiselle komiikalle rakentuvat kohtaukset, joissa Mielensäpahoittaja taistelee sähköhammasharjan, älypuhelimen ja keraamisen lieden kaltaisia pelottavia vastustajia vastaan. Hetkissä elää pala, joskin vaatimaton, Jacques Tatin Hulot-hahmon eripurasta modernin maailman kanssa.
Monesti kirjan sivuilla syntyneen hahmon loikka valkokankaalle herättää närkästystä katsojissa, joiden mielikuvitusta uusversio ei vastaa. Tällä kertaa riski on olematon, sillä Litjan nariseva nasaali ja verkkainen puherytmi ovat olleet osaltaan luomassa Mielensäpahoittajan olemusta alusta lähtien.
Litja on roolissa, totta kai, erinomainen. Tuuraajista vähiten viiksieni pärinää olisi aiheuttanut Sulevi Peltola, joka on riemastuttavasti kirjoitettu yhden repliikin ajaksi päähahmon viereen sairaalavuoteelle.
J. K. SILVENNOINEN
