Ohjaus: Woody Allen. Pääosissa: Colin Firth, Emma Stone. 97 min.
Kun ohjaa elokuvan vuodessa vuosikymmenten läpi, tulee välillä myös ohilaukauksia. Vuosi 2014 on Woody Allenin hienolla uralla taiteellinen välivuosi, sillä Magic in the Moonlight on hätäisen oloinen välityö, joka nousee vaivoin romanttisten komedioiden keskiverron yläpuolelle.
Taikuri Stanley (Colin Firth) saa tehtäväkseen paljastaa 1920-luvun Etelä-Ranskassa rahaa rikkailta hölmöiltä vuolevan nuoren meedion Sophien (Emma Stone) metkut. Stanleyn kyynistä ja pessimististä elämänasennetta leimaa ilottomuus, rahvaanomaisemman, maaseudun tytön Sophien maailma on huolettomampi ja elämänmakuisempi. Ei ole yllätys, että ateisti Stanleyn ja henkimaailman kanssa seurustelevan Sophien kohtaaminen johtaa lemmennuolien sarjatuleen.
Allennin tuotannossa vuorottelevat vakavat draamat ja hilpeämmät komediat sulassa sovussa, mutta yhtä kevyttä komediaa hän ei ole tehnyt aikoihin. Yliluonnollisella aineksella on ollut sija hänen töissään aiemminkin, mutta suhteellisen huonoin tuloksin (Alice, 1990; Jadeskorpionin kirous, 2001; Scoop 2006). Sadun ja toden ristiriitaa Allen on sen sijaan käsitellyt onnistuneemmin (Kairon purppuraruusu, 1985; Midnight in Paris 2011).
Magic in the Moonlight peilaa Allenin tapaa kirjoittaa ajatuksia muistilapuille pahvilaatikkoon, josta niitä myöhemmin voi kaivella inspiraation toivossa. Lappuun on tuherrettu idea skeptikon ja meedion välisestä rakkaustarinasta ei kuitenkaan ole jalostunut käsikirjoitusvaiheessa.
Magneetin erinimisten napojen vetovoima on romanttisen komedian lähtökohtana kovin perinteinen, eikä parhaan käsikirjoituksen kolminkertainen Oscar-voittaja keksi siitä uutta sanottavaa, ainoastaan käärii sen kauniiseen 1920-luvun käärepaperiin. Rationaalisuuden ja tunteen jäykkä vastakkainasettelu on osoitteleva ja yllätyksetön, Stanleyn maailmankuvan muutos epäaito.
Allen tapaa kirjoittaa palan itseään roolihahmoihinsa, eikä yhtymäkohtia Stanleyn ja auteirin välillä tarvitse arvuutella. Sarkastinen ja omahyväinen älykkö, itsetietoinen oman alansa nero on hahmona miltei naurettava ja epämiellyttävä, mutta Firth tuo siihen ripauksen inhimillisyyttä ja herkkyyttä.
Allenin huonoimmissakin elokuvissa on usein jokin koukku, kuten kiinnostavan dialoginpätkä tai mieleen jäävän aforismi. Magic in the Moonlightin sisältää poikkeuksellisen paljon höpötystä, jonka keskelle nokkeluudet ovat vaarassa hukkua. Näyttelijät saavat kuivakkaan dialogin hetkittäin syttymään, mutta Blue Jasminen (2013) kaltaisia mahdollisuuksia laaja-alaiseen irrotteluun se ei tarjoa. Erityisen kiusallisia ovat hetket, joiden aikana hahmot eivät tunnu puhuvat toisilleen vaan vääntävän rautalankaa katsojalle.
Magic in the Moonlightin maailma on sekä kyyninen että tunteellinen. Todellinen taika piilee lopulta elämässä itsessään ja siihen kätkeytyvissä romanttisissa hetkissä.
J. K. SILVENNOINEN
