Amerikassa miljoonia levyjä myynyt metalli/rock-ryhmä Godsmack jatkaa muutaman vuoden tauon jälkeen kuudennella levyllään 1000hp. Bändin lihaksikas raskasrock työstää edelleen muistumia grungesta mutta puunattu ja tuunattu soundipuoli tasoittaa särmiä tehokkaasti. Godsmackin vokalisti Sully Erna onnistuu edelleen kuulostamaan nuhaiselta James Hetfielfiltä, tiedä häntä onko se negatiivinen vai positiivinen kuulokuva. Mutta, jos olet nautiskellut bändin viidestä edellisestä kiekosta, tuoreella albumilla meno ei suuremmin etsi (ja löydä) uusia purkautumiskanavia. Parhaimmillaan riffi jauhaa miehekkäästi ja grungehenkinen äijäily herättää tahtotilaa nostaa nyrkkiä kattoon. Mutta, viisut venyvät ja laiskistuvat levyn edetessä.
Parin ensimmäisen siivun jälkeen kuulija on täynnä energiaa, onnistuuko bändi tuottamaan kestävän ja tasapainoisen kokopitkän. Aikaisemmista on pitänyt todeta, että bändin viidestä kiekosta olisi saanut kerättyä mainion kokoelmakiekon. Uuden levyn nimibiisi runttaa todellisella luolamiehen raivolla ja varsinkin FML työstää mukavan miehekästä grungepörinää. Something different ottaa kierroksia kuin Volbeat ja tarttuvuus on radiosoittokuosissa. Tosin viisun puolenvälin levähdyspaikalle tyrkätty jousisoitin särähtää kauneusvirheenä. What’s next? pullistelee kuin Glenn Danzig mutta Generation day on jo aivan liian siistiä, jopa tylsä tekele. Albumin loppupuolen viisuja vaivaa kasvottomuus – samalla kaavalla pyöritetään biisejä kuin mittatilaustyönä mutta siivuja ei toisistaan erota kuin pituus. Albumi pyörii sujuvasti taustalla mutta ei houkuttele palaamaan asiaan kuin muutamien alkupuolen kappaleiden osalta.
Godsmack, tuo jenkkilän Doom Unit, saa kärrätä dollareita pankkiin kyseisenkin julkaisun jäljiltä. Bändin äijäilyssä on kuitenkin annos hikeä ja rintakarvoja. Kokonaisuutena Godsmackin tuore albumi on muutamista tähtihetkistä huolimatta ympäripyöreä tekele – paljon vanhaa ja ripaus uutta sekä vahva Sully Erna. Riskitön mutta viihdyttävä.
