Ohjaus: David Ayer. Pääosissa: Brad Pitt, Shia LaBeouf, Jon Bernthal, Michael Peña, Logan Lerman. 135 min. K-16.
Toinen maailmansota on Hollywoodin peruskuvastoa, mihin nähden panssarijoukoista kertovia elokuvia on tehty hämmästyttävän vähän. Niistä tunnetuin Franklin J. Schaffnerin Panssarikenraali Patton (1970) keskittyy George C. Scottin esittämän historiallisen hahmon vaiheisiin, ja tasoonsa nähden unohdetun, Humphrey Bogartin tähdittämän Saharan (1943) taistelut käydään pääosin poteroissa, ei telaketjujen vetämissä vaunuissa.
Furyssa panssaritaistelut ovat keskeisessä asemassa, ja sen parhaassa kohtauksessa nähdään taidokkaasti kuvattu, tarkasti koreografioitu kilpatanssi Shermanin ja Tigerin välillä. Toisen maailmansodan viimeisiin taisteluihin ajoittuvana se eroaa amerikkalaisista edeltäjistään myös siinä, ettei sijoitu Pohjois-Afrikan aavikoille vaan Eurooppaan mantereelle.
Kersantti Wardaddy (Pitt) johtaa panssarivaununsa miehistöä toisaalta huolehtivan isällisesti, toisaalta kylmän väkivaltaisesti. Elokuva käyttää paljon aikaa kuvatakseen taistelussa karaistuneiden miesten välistä karhean veljellistä suhdetta ja ihailua kersanttiaan kohtaan.
Sodan kovettamien, henkisesti rampojen miesten rinnalle nostetaan kirjoituskoneen äärestä epävarma, kokematon ja pelokas Norman Ellison (Lerman), jonka metamorfoosi itkevästä pikkupojasta kylmäpäiseksi tappajaksi pyrkii implisiittisesti tekemään myös veteraanien tunnekylmyydestä ymmärrettävämpää.
Kuvaus viihtyy pitkiä aikoja panssarivaunun uumenissa. Zoltán Kordan Saharan romantisoitu, cowboyn ja hevosen suhdetta lähentelevä, panssarimiesten miltei eroottissävyinen kiintymys kulkupeliinsä, on korvattu sukellusvene-elokuvista tutulla tilanahtaudella ja deterministisellä kohtalokkuudella. Kun Ellison ensimmäisen kerran astuu kalmanlöyhkällä siveltyyn, sisäelimien tahrimaan metalliseen ruumisarkkuun, on kohtauksen sävy kuin Texasin moottorisahamurhista.
Myös panssarivaunun ulkopuolinen maailma esitetään vastenmielisenä ja kuvottavana. Groteskit yksityiskohdat hirressä roikkuvista naisista, mädäntyneistä ruumiskasoista ja kuolleista lapsisotilaista ovat näennäispasifistisia shokkiefektejä, ja David Ayer tuntuu keskittyneen yksityiskohtiin kokonaisuuden sijaan.
Fury ei irtaudu Korkeajännitys-henkisestä sotakuvauksesta niin paljon kuin alussa uskottelee. Henkensä pian heittävällä jenkillä on aikaa sutkautella sanaleikkejä saksalaisten kanssa ammuskelun lomassa, ja loppukohtauksessa on tuttua sankarillista uhrimieltä.
Uhrausten motiivit näyttäytyvät kuitenkin patriotismin sijaan miesten välisenä uskollisuutena, velvollisuudentuntona ja vihollista kohtaan koettuna vihana. Viimeisessä kuvassa ei nähdä taisteluista selvinnyttä sotaveteraania taluttamassa pojanpoikaansa muistomerkille Yhdysvaltain lipun lepattaessa taustalla.
J. K. SILVENNOINEN
