Stadiontason rock-aktiksi noussut Foo Fighters kehitti mainiona markkinointikeinona dokumenttisarjan, jossa bändi kiersi Amerikan rock-musiikin keskuksissa äänittämässä uutta albumiaan ja haistelemassa kulloisenkin mestan tuulia. Dokumentti oli mainio. Perusteellinen, asiantunteva ja sydämellinen. Odotukset levyä kohtaan kohosivat potenssiin kymmenen, tosin lopputulos antaa ymmärtää ettei äänityspaikalla loppupeleissä ole kummoistakaan merkitystä.
Bändi soittaa latautuneesti, innostuneesti, rennosti. Ammattitaitoista työn jälkeä on nautinto kuunnella. Foo Fighters ei ole aivan vastaavissa pöyhkeilevän massiivisissa stadioasetuksissa kuin aikaisemmin. Soundi on kuitenkin suuri, muhkea mutta samalla yllätyksetön. Vaikka bändi on liekeissä, lopputulos ei nouse Messiaan odotuksen tasolle. Loppupeleissä levyn viisuvalikoimassa on liikaa paikkansa vain vaivoin täyttäviä neloskentän puurtajia. Kappaleilla on myös liikaa pituutta. Kokonaisuutena albumista jää hieman välinpitämätön jälkimaku. Innostus kohdistuu vain muutamiin levyn kappaleista.
Sonic Highways on paikon kuin Springsteen olisi innostunut power popista ja Weezeristä. Toisaalta albumilta löytyy viitteitä Foo Fightersin uran jokaiselle albumille. Sinkkubiisi Something for nothing on perusvarma ja melodinen FF-pala mutta Dave Grohlin aggressioriekkuminen tuntuu päälleliimatulta kapinalta. Ei nyt sentään yhtä vaivaannuttavaa kuin huutovokaaleita testaileva Bono mutta jotain siihen suuntaan. The Feast And The Famine -kappaleessa Grohlin huutovokaali toimii kylläkin mainiosti ja viisunakin puhutaan kiekon energisemmästä kulmasta. What did I do/God as my witness jytisee southern rockin tahtiin kuin The Boss Lynyrd Skynyrd taustallaan ja ohjelmistossa on räväkkää power rokitusta.
Mutta, sitten on kolmen viisun putki joka saa ajatukset harhailemaan ja sormen naputtelemaan skip-nappaintä. Outsider on väritön, In the clear liian siisti The Boss-hekumointi ja Subterranean venyy, vanuu ja tunnelmoi kuin The Smashing Pumpkins. Levyn päättävä I’m a river pelastaa paljon, vaikka alku menee U2:n piikkiin. Mahtipontinen nostatus on kuin aikuisrockista puhtia imeneellä Tom Pettyllä. Kokonaisuus jää pyörimään kuitenkin sen kuuluisan ”OK”-sanan ympärille. Foo Fighters tuntuu olevan liikaa menneen pauloissa. Nostalgia puree tiettyyn pisteeseen asti. Hyvä mutta…
