Blackthorn. O: Mateo Gil. PO: Sam Shepard, Eduardo Noriega, Stephen Rea. 97 min. K-15. 2011.
Westernin kulta-ajat ovat ohi, mutta puheet sen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Revolveria vyöllään kantavissa miehissä ja suoraviivaisessa arvomaailmassa on yhä vetoa, joka houkuttelee ohjaajia genren pariin, vaikka sen kaavamainen muoto ja tematiikka asettavat rajansa varioinnille.
Espanjalaisen Mateo Gilin Blackthorn on tyylitelty rutiiniwestern mutta hyvä sellainen. Päähenkilönä on myyttinen asesankari Butch Cassidy, joka johti 1900-luvun taitteessa yhtä Yhdysvaltain pahamaineisimmista rikolliskoplista. Yleisen käsityksen mukaan hän kuoli Boliviassa armeijan luoteihin 1908, mutta toisen teorian mukaan hän selvisi taistelusta ja siirtyi kaidalle polulle.
Parhaan Cassidy-elokuvan, Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969), ohjasi George Roy Hill, eikä Gil lähde kisaamaan klassikon kanssa samaa tarinaa toistamalla. Blackthorn alkaa vuoden 1928 Boliviasta, jossa eläköitynyt rikollinen elelee maatilallaan, mutta kohtalo pakottaa hänet jälleen tarttumaan aseisiinsa.
Shepard näyttelee erinomaisesti amerikkalaisen elokuvan ikonisimpiin tyyppeihin kuuluvaa Lännenmiestä, joka uskoo ainoastaan itseensä ja omiin valintoihinsa. Kohtalonomaiseen kaavaan kuuluu, että yksinäisen ja alakuloisen sankarin ainoina vaihtoehtoina on kadota tai kuolla – mutta vasta vääjäämättömän tehtävänsä suoritettuaan. Väkivallan kulttuurin moraalikoodi saa hänet vaikuttamaan kunnon mieheltä pitkästä syntilistasta huolimatta.
Cassidya jahtaava Mackinley (Rea) on puolestaan lännenelokuville tyypillisen deterministisen ihmiskuvan sijaan jahkailevuudessaan ja epätietoisuudessaan kuin Shakespearen näytelmästä.
Cassidy vaikuttaa väärään kirkkoon sijoitetulta reliikiltä, ympäristöstään erottuvalta muinaisjäänteeltä. Paljon puhuva on kohtaus, jossa hän väistää modernin ajan ihmettä, bensiinillä kulkevaa hevosta. Revolverisankarin juuttumista menneeseen kuvataan takaumissa ja kirjeissä, joita hän kirjoittaa mahdollisesti omalle pojalleen, jota ei ole koskaan tavannut. Cassidy tuntuu aavistavan iän tekevän sen, mihin virkavalta ja palkkionmetsästäjät eivät ole pystyneet.
Blackthornissa on rikottu ratsumiehen ja tämän uskollisen ystävän välinen romantisoitu suhde. Kaakit juoksutetaan hengiltä tai uhrataan kilveksi tulitaistelussa, mutta eivätpä hevosetkaan kirmaa pulaan joutuneen omistajansa luokse vihellyksen kuullessaan vaan nelistävät karkuun.
Visuaalisesti ja emotionaalisesti Blackthorn on klassinen western, vaikka sijoittuu Etelä-Amerikkaan ja 1920-luvulle. Bolivian luonto vuoristoineen, koskineen ja vesiputoukseen on väkevän estetisoitu ja sumuinen suola-aavikko kuin luminen preeria. Erämaa ei kuitenkaan edusta vapautta vaan rajoituksia ja esteitä myytiksi muuttuneen ratsastajan tiellä. Kuvissa ja hahmoissa on sentimentaalista kaipuuta populaarikulttuurin ja tarinoiden villiin länteen, jota ei koskaan ollut olemassa.
J. K. SILVENNOINEN
