Chappie. O: Neill Blomkamp. PO: Sharlto Copley, Dev Patel, Yolandi Visser. 120 min. K-16.
Rikosaallon peittämä Johannesburg on korvannut ihmispoliisinsa pääosin roboteilla, jotka ovat paitsi tehokkaita ja kuuliaisia myös kuolemattomia lainvalvojia. Kun pikkurikolliset kaappaavat poliisirobotteja valmistavan yrityksen keinoälyn kehittäjän, joka on sattumalta juuri luonut oppivan ja itsestään tietoisen moraalisen tekoälyn, on seurauksena kasvatuksellisia erimielisyyksiä. Rosvot haluaisivat robottivauvastaan ylivertaisen superroiston, mutta pehmoinen insinööri ostaa tälle kirjoja ja maalausvälineitä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Neill Blomkamp on saanut kevyttä vertauskuvallisuutta sisältävistä scifielokuvistaan ansaitsematonta suitsutusta. Apartheidia vähemmän piilotellusti käsitellyt District 9:n (2009) oli kohtuullisen toimiva tieteisrymistely, mutta Blomkampin Hollywoodiin siirtyminen ei tuottanut parempaa lopputulosta. Elysium (2013) oli suurella budjetilla sudittua komeaa pintaa, jota ei pelastanut teennäinen luokkayhteiskunnan kritiikki. Käyntikorttina se oli kuitenkin sen verran uskottava, että eteläafrikkalainen kiinnitettiin viidennen Alien-elokuvan ohjaajaksi.
Chappiessa näkyvät yhä Blomkampin eteläafrikkalaiset juuret ja halu tehdä yhteiskunnallisesti tiedostavaa tieteiselokuvaa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan ole suostunut päättämään, millaista elokuvaa on tekemässä. Chappie sisältää aineksia niin monesta lähteestä, että sen voisi ajatella tarjoavan kaikille jotain tai ei kenellekään mitään. Oma katselukokemukseni kallistui jälkimmäiseen.
Kasvutarina minuuttaan pohtivasta ja erilaisuuttaan ihmettelevästä, herkästä robottipojasta on kuin Disneyn sadusta, mutta verinen väkivalta ja kiivasrytmisesti leikatut toimintakohtaukset ovat suunnattu varttuneemmalle väelle.
Slummin uusioperhekuvaukseen liittyy, jälleen kerran, vertauskuvallinen yhteys ihmisten maailmaan. Tieteiselokuvan tasolla pohditaan puolestaan pinnallisesti tietoisuuden ja minuuden käsitteitä.
Selvänä juonteena Chappiessa on myös gansta-alakulttuurille naureskeleva toimintakomedia, jonka parodisena moottorina toimii katujen kieltä robottiäänellä puhuva ja kultaketjut kaulassa rennosti kulkeva Chappie. Vitsi naurattaisi enemmän, elleivät myös elokuvan ihmishahmot olisi samojen stereotypioiden varaan rakennettuja yksiulotteisia tyyppejä.
Blomkamp on kaivellut aiempien vuosikymmenten romuläjästä elokuvahistorian tunnetuimpien robottien varaosia ja rakentanut niiden pohjalta oman luomuksensa, joka ei häpeile esikuviaan. Sisällöllisiä ja visuaalisia lainoja riittää E.T:stä Star Warsiin, mutta kaikkein suorimmat viittaukset kohdistuvat Paul Verhoeven lajityypin klassikkoon RoboCopiin (1987), jonka uusintaversiona Chappie toimisi paremmin kuin José Padilhan viime vuonna ilmestynyt elokuva.
Chappien suurin ansio on, että se onnistuu tekemään elottomasta robotista elokuvan kiinnostavimman, elävimmän ja sympaattisimman hahmon.
J. K. SILVENNOINEN
