Ohjaus: John Curran. Pääosissa: Mia Wasikowska. 106 min. K-12. 2013.
Ihmisen ja villin luonnon välistä suhdetta käsittelevä miehinen elokuvahistoria on saanut viime aikoina jatkokseen feminiinisempiä valkokangassovituksia, kuten Jean-Marc Valléen Wild – Villin vaelluksen ja Tommy Lee Jonesin The Homesmanin, joiden kanssa samana vuonna (2014) Suomen elokuvateattereihin saapui myös australialainen Tracks.
Se kertoo tosipohjaisen tarinan Robyn Davidsonista (MiaWasikowska), joka vaelsi vuonna 1977 lähes kolmentuhannen kilometrin matkan Keski-Australiasta Intian valtamerelle seuranaan vain neljä oikukasta kamelia ja uskollinen koira.
Matkan motiiveihin viitataan muutamalla lattealla aforismilla ja kuvilla, jotka vihjaavat Davidsonin kyllästyneen ympäröivään kulttuuriin, ihmisten typeryyteen ja rasismiin. Silti päällimmäiseksi jää kuva, että hengenvaarallinen matka on pikemminkin päähänpistosta kehittynyt pakkomielle kuin loppuun asti harkittu valinta.
Davidsonin käyttäytyy eläinten seurassa vapautuneemmin ja luontevammin kuin lajikumppaneidensa ja tuntuu puhuvan avoimemmin koiralleen kuin ihmisille. Erakkoluonne saa miltei vihamielisiä piirteitä Davidsonin kohdatessa länsimaisia turisteja, inhimillisempiä ovat kohtaamiset syrjäseutujen asukkaiden ja Australian alkuperäisväestön kanssa.
Myös suhde matkan rahoittaneen National Geographicin kuvaajaan Rick Smolaniin (Adam Driver) on pakotetun oloinen vaikka sisältää melko yksipuolisia romantiikan sävyjä. Hetken matkaa mukana taittavan aboriginaalimiehen (Roly Mintuma) ja Davidsonin välillä tuntuu vallitsevan ymmärrys ja kunnioitus yhteisen kielen puutteesta huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi, sillä vuorovaikutus riisuutuu kaikesta ylimääräisestä ja epäaidosta.
Median ja turistien satunnaista häiriköintiä lukuun ottamatta Davidsonia vaivaavat yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteet sekä aavikon kuumuudesta ja kuivuudesta johtuvat haasteet. Wasikowski tekee hyvän roolin, ja matkan fyysiset ja henkiset rasitukset kuvastuvat hänen kasvoiltaan ja olemuksestaan.
Garth Stevensonin ambient-henkinen musiikki tuntuu lähes häiritsevältä ja tapahtumista etäännyttävältä tunnelman vahvistamisen sijaan. Hiljaisuus korostaisi aavikon yksinäisyyttä paremmin niukkadialogisessa elokuvassa.
Elokuvan tekijöitä ovat inspiroineet Smolanin matkasta ottamat kuvat, minkä vuoksi Baz Luhrmannin Australian (2008) kuvanneen Mandy Walkerin kamera tallentaa taiteellisia luontonäkymiä, joista kauneimpia ovat abstraktiutta lähenevät ilmakuvat.
On vaikea välttyä tunteelta, että nykyhetkeen lomittuvia takaumia, ristikuvia ja hidastuksia hyödyntävässä kerronnassa on tavoiteltu Terence Mallickin luonnon pyhyyttä korostavaa runollisuutta, mutta lopputuloksena on pelkkiä nättejä kuvia matkan motiivien jäädessä hämärän peittoon.
J. K. SILVENNOINEN
