Ohjaus: Dan Gilroy. Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rene Russo, Bill Paxton. 117 min. K-16. 2014.
Dan Gilroy aloittaa ohjaajauransa erittäin lupaavasti Nightcrawlerilla, jossa Jake Gyllenhaal tekee uransa parhaan roolin Lou Bloomina.
Autistispsykopaattinen pikkurikollinen hankkii pienen videokameran ja alkaa jahdata mahdollisimman järkyttävää kuvamateriaalia myydäkseen sen uutistoimituksiin. Työ arvostettuna uutiskuvaajana osoittautuu kuitenkin aiempaa uraa moraalisesti arveluttavammaksi, sillä sivustakatsojan sijaan Bloom on pikemminkin ohjaaja, joka ei häpeile muokata rikospaikkaa kuvakulmiin ja valaistukseen paremmin soveltuvaksi tai vaikuttaa tapahtumiin myyvempää materiaalia saadakseen.
Bloomin hahmo on kuin robotti, joka on ohjelmoitu pyrkimään urallaan ylöspäin ilman eettisen pohdinnan tuottamia rajoitteita. Hän kykenee olemaan alistuva ja mielistelevä mutta tilanteen muuttuessa myös julma ja manipuloiva. Hymyssä suin raatojen äärelle saapuvan haaskansyöjän taustaa ei avata, mikä tekee hänestä samaan aikaan sekä pelottavan ja vastenmielisen että säälittävän. Bloom kaipaa arvostusta ja kunnioitusta niin epätoivoisesti, että jopa poliisien suorittama kotietsintä tuntuu ilahduttavalta huomion osoitukselta.
Nightcrawler tuo mieleen Sidney Lumetin loistavan mediasatiiriin Kasvot kuvaruudussa (Network, 1976), mutta sen koomiset elementit ovat hillitympiä, mustuudessaan liki piilotettuja. Se saa kokonaisuuden tuntumaan synkältä trilleriltä, vaikka pinnan alla näkyvät myös satiiriset piirteet.
Billy Wilderin Ace in the Hole (1951) kuvaa yksittäisen toimittajan sokaistumista ja pikkuhiljaa näivettyvää moraalia täydellisen uutisjutun metsästyksessä, mutta Nightcrawler kasvaa laajemmaksi kriittiseksi kuvaksi median kentästä, sen yleisöstä ja tekijöistä. Tässä maailmassa uutiset ovat puhdasta viihdettä ja kauppatavaraa, ja ainoana todellisena uutiskriteerinä toimivat katsojaluvut.
Totuutta tärkeämpää on aineiston myyntiarvo, toisin sanoen verisyys ja sokeeraavuus. Pohjana toimivat valkoisen keskiluokan ennakkoluulot ja pelot, joita uutiset entisestään ruokkivat. Vain hyvinvoivaan valtaväestöön kohdistuvat rikokset ovat kiinnostavia, ja mustat kelpaavat niissä vain tekijöiksi. Samansuuntaisia huomioita journalismin halusta muokata todellisuus formaattinsa paremmin sopivaksi teki myös David Fincherin Gone Girl (2014), joskin eri näkökulmasta.
Paul Thomas Andersonin hovikuvaajan Robert Elswitin taltioima yöllinen kaupunki on fiktiivinen, esteettisesti ladattu luomus, jonka tunnistaa Los Angelesiksi vain nimestä. Miljöö henkii elokuvan sisällön tavoin urbaania vieraantuneisuutta, yksinäisyyttä ja elämäntuskaa.
J. K. SILVENNOINEN
