Ohjaus: Sam Mendes. Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Ralph Fiennes. K-12. 148 min.
3/5
Upseerin eläkeiän ylittänyt Bond-elokuvien sarja löysi 1990-luvun näkymättömien autojen ja muun sekoilun jälkeen uskottavamman suunnan Daniel Craigin astuttua Ison-Britannian tiedustelupalvelun työsuhdederbyihin Casinoa Royalessa (2006). Puvut istuivat 007:n päällä edelleen täydellisesti ja naiset kaatuivat yhdestä silmäyksestä, mutta samalla sulavasta seurapiiriplayboysta leivottiin työväenluokkaisempi, psykopaattisempi ja synkempi. Hahmoon tuotiin rosoa ja liitettiin menneisyyden traumoja. Bond muuntui Teräsmiehestä Batmaniksi.
Keskeinen muutos oli myös Sam Mendesin valinta Skyfallin (2012) ohjaajaksi. Vaikka vieläkin suuremmista nimistä on vuosikymmenten mittaan huhuttu, oli hän ensimmäinen aito eturivin 007-ohjaaja. Se näkyi kaikkien aikojen visuaalisesti kunnianhimoisimpana ja korkeatasoisimpana Bond-elokuvana.
Tällä kertaa Bond taistelee jo 1960-luvun elokuvista tuttua globaalia pahuuden liittoumaa vastaan, joten Spectre toimii sekä yhteenvetona Craig-ajan Bondeista että linkkinä sitä edeltäneeseen kaanoniin. Räjähtävä kello ja entistetty Aston Martin on ilmeisesti nieltävä postmodernismin nimissä.
Elokuva alkaa kohtauksella kuolleiden päivää juhlivasta Mexico Citystä. Kuva seuraa Bondin liikkeitä tavalla, joka luo onnistuneen illuusion yhdestä kameraotosta. Jopa hieman mykkäelokuville tyypillistä fyysistä komiikkaa sisältävän vahvan alun jälkeen meno kuitenkin vetelöityy, ja 2,5 tuntiin mahtuu valitettavan monta yhdentekevää hetkeä. Mendesiä ei tunneta toimintaspesialistina vaan vahvoista draamoistaan, mikä vielä Skykfallin kohdalla näkyi pelkästään positiivisesti.
Pakolliset, jokaisessa Bondissa toistuvat elementit toimivat Spectressä huonommin kuin Casino Royalessa ja Skyfallissa. Sam Smithin alkutekstien aikana kuultava mitäänsanomaton ininä unohtuu jo ennen kuin kertosäe on alkanut, ja hieman yllättäen Christoph Waltzin tulkitsemalla Franz Overhauserilla ei ole asiaa mieleenpainuvimpien Bond-antagonistien museoon.
Judi Denchin M laajensi Bond-elokuvien yksipuolista naiskuvaa, ja samaan pyritään myös Spectren” Bond-tyttöjen” (termi, joka jo itsessään on varsin arvottava) suhteen. Léa Seydoux’n esittämä Madeleine Swann on itsenäinen ja Bondin rinnalla tasavertainen kumppani. Vaikka hän osaa tehdä muutakin kuin levittää haaransa ja tukehtua kultamaaliin, ei hänkään juuri mieleen jää.
Se, että mediassa on Monica Belluccin kohdalla kommentoitu lähinnä vain hänen ikäänsä, osoittaa, että maailma muuttuu joiltain osin Bond-elokuvia hitaammin.
J. K. SILVENNOINEN
