Borderlands -elokuva perustuu yhteen kaikkien aikojen myydyimmistä videopelisarjoista. Se on noussut nopeasti joulukuun vuokratuimpien elokuvien joukkoon.
Borderlands-scifiseikkailu on hankala tapaus, sillä kokonaisuudesta nauttiminen on merkittävästi riippuvainen siitä, kuinka suurta kokemuspintaa katsojalla on esikuvana olevasta pelistä. Allekirjoittaneelle on kerrottu pelin olevan reipasotteinen ja sarjakuvamainen toimintarymistely huonolla huumorilla ja verisellä lopputuloksella. Elokuvaversio lienee lähtökohdiltaan samasta puusta, vaikkakin ikärajan pudottaminen karsii veristä kuvastoa ja siistii hulluimmat ideat ja läpät. Scifi-aavikkoseikkailua Mad Max – Kick-Ass– ja Guardians of the Galaxy -hengessä, mutta lopultakin kovin siistissä paketissa. Borderlands-leffa olisi jälkiviisaana kommenttina ansainnut K18-käsittelyn, sillä onhan ohjaajana kauhuleffojen visionääri Eli Roth. Jos Roth olisi saanut vapaat kädet mellastaa oikein antaumuksella, anarkiaa säästämättä – kyseessä olisi todennäköinen klassikko.
Kulttiteos saattaa olla nytkin kyseessä, sillä paikoin leffa soutaa tasolla, joka huonoudessaan on jo kulttitason ylittävää materiaalia. Tärkeintä on, ettei elokuva ota missään vaiheessa itseään liian vakavasti. Rento ote kaipaisi kuitenkin sarjakuvamaista anarkiaa ja revittelyä. Päänimeksi valikoitunut Cate Blanchett on kaukana nappivalinnasta. Rämäpäistä teiniä esittävä Ariana Greenblatt kaipaisi roolisuoritukseensa hulluuden intoa. Koomikko Kevin Hartin roolihahmo loistaa yllättäen fyysisellä kamppailuvoimalla. Jamie Lee Curtis on näyttelijäjoukon suurin outous – millä ihmeellä veteraanikasvo on suostuteltu mukaan projektiin? Curtis vaikuttaa eksyneeltä ja vieläpä aivan vääriin lavasteisiin.
Tarinassa etsitään muinoin galaksia hallinneen rodun viisauden perintöä sisältävää aarreholvia. Tietenkin tarinassa pitää olla se mystinen ”valittu”, joka avaa salaperäisten esineiden avulla taivaan portit ja luonnollisesti mystisen aarteen perässä on planeetan paskamaisen päällikkö. Kun näyttämönä toimii suurta aavikkokaatopaikkaa muistuttava kuiva planeetta, pallon suurinkin limanuljaska on loppupeleissä suhteellisen kevyttä tavaraa. Palkkionmetsästäjää esittävä Blanchett etsii planeetalle kaapattua ison pomon tytärtä, joka yllättäen sattuu olemaan myös ”se valittu”. Salaisuudet avautuvat ja lopulta valitulle löytyy toinen henkilöllisyys. Mutta sitä ennen seikkkaillaan, tapellaan ja heitetään vitsiä. Vitseistä on paljolti vastuussa huumoridroidi, joka on yksi elokuvan suurista valopilkuista. Muuten vitsit ovat tiukassa, tyyliin ”pitääkö tässä nyt nauraa”.
Rothin ohjauksessa tarina etenee vauhdilla, toimintaa on riittävästi ja tappelukohtaukset ovat sujuvia mutta kaikki on loppupeleissä kovin siistiä ja jännitteetöntä. Elokuva ei ole jännittävä eikä kauhea, ei myöskään hauska tai erityisen koskettava. Romuplaneetta on riittävän mielenkiintoinen ympäristö mutta monessa kohtauksessa tulee ajatus, että Eli Roth jarruttelee tuottajien määräyksestä.
”Mitä jos tähän isketään pari irtopäätä?”
”Ei sovi ikärajaan”
”Entä jos tähän laittaisi hieman reippaamman suolistuskohtauksen”
”Ikäraja ei anna periksi”.
Borderlands selviää kunnialla maaliin, mutta ilman hikeä, verta ja kyyneleitä. Kuten todettua, leffalla on potentiaalia myöhempään kulttimaineeseen mutta hukattujen mahdollisuuksien perään on turha huudella. On kuitenkin kehuttava Eli Rothin kykyjä – toimintaleffan kuljettaminen on miehelle kuin autolla ajoa – automaattiohjauksellakin syntyy pätevää jälkeä. Jonkun toisen ohjaajan käsissä aineksista olisi sorvannut helposti aivan katselukelvottoman kökkökeitoksen.
Kuva: Lionsgate
Borderlands on vuokrattavissa Elisa Viihteestä.
