Perustajajäsen Alex Hellid on poissa death ’n’ roll -sankari Entombedin miehistöstä – niinpä Entombed on nykyään Entombed A.D. Musiikki ei ole kokenut mullistuksia, vaikkakin Entombed lienee orkestereita joilta muutosvoimaa on lupa odottaa. Vaikka pahat kielet ovat haukkuneet Entombedin olleen vain Entombed-coverbändi jo vuosia, bändin ulosannissa on edelleen raskaan murinan tyylilajeja sotkevaa monimuotoisuutta. Jalustalle nostetun Wolverine Bluesin rinnalle nousee perinteisempi kuolonmeno.
Entombed on iskussa kun meno pysyy riittävän nopeassa kuosissa. Bedlam attack henkii lokaisena rohinana Wolverine Bluesin henkeä. Kiekon avaavassa Kill to survive -rypistyksessä on jylhyyttä ja jopa mahtipontisuutta. Pandemic rage on vanhaa kunnon rässikuoloa, kuin vanhaa Slayeria kuuntelisi. Albumin muut biisit sahaavat kyseisen viisukolminaisuuden välillä. Bait and bleed kiihdyttelee maukkaasti mutkista ulos Slayer-tyylisellä paineella. Kiekon ongelmaksi muodostuu parin hitaammin etenevän viisun puhdittomuuden lisäksi LG Petrovin ääni, josta ei tutun raaka-arskailun lisäksi saada kunnolla tehoja irti. Lisäksi soundeihin olisi toivonut reilummin lokaa ja rupisuutta. Osata viisuja ei aisti vaaran tuntua – seikka, joka on kiitettävän usein läsnä Entombedin levyjen kohdalla.
Entombed A.D. osoittaa olevansa elossa, edelleen elinvoimaisena. Tosin pientä laiskanpulskeutta on ilmassa. Albumi iskisi heti tiukemmin, jos Petrovin äänestä irtoaisi aggression eri sävyjä ja soundeihin olisi unohtunut enemmän siloittelematonta raakuutta.
