Apinan raivolla
Ohjaaja: Matt Reeves. Pääosissa: Andy Serkis, Jason Clarke, Gary Oldman, Keri Russell, Toby Kebbell, Kodi Smit-McPhee, Enrique Murciano, Kirk Acevedo. 131 min. K-12.
Pierre Boullen tieteisromaani Apinoiden planeetta on jättänyt syvän painauman populaarikulttuuriin. Ensimmäisen elokuvasovituksen apinoiden hallitsemasta planeetasta ohjasi 1968 Franklin J. Schaffner, jonka ihmisyyden peruskysymyksiin pureutuvan allegorisen dystopian loppukohtaus Vapaudenpatsaan eteen lyyhistyneestä Charlton Hestonista kuuluu tieteiselokuvien ikonisimpiin. Elokuva poiki neljä keskinkertaista jatko-osaa ja kaksi tv-sarjaa. Myös Tim Burton ohjasi oman Apinoiden planeettansa (2001) – ja samalla yhden uransa huonoimmista elokuvista.
Apinoiden planeetan synty (2011) lämmitti tarinan uudestaan taustoittamalla syyt, jotka johtivat apinoiden kapinaan. Apinoiden planeetan vallankumouksen tapahtuvat sijoittuvat kymmenen vuoden päähän siitä, kun Caesar (Andy Serkis) pakeni laboratoriosta apinalaumansa kanssa San Franciscon metsiin. Eläinkokeista alkunsa saanut, apinoiden älykkyyttä kohottava mutta ihmisille vaarallinen virus on levinnyt massiivisena epidemiana ja tuhonnut lähes koko ihmiskunnan. Apinat ovat puolestaan luoneet toimivan ja rauhaisan yhteisön, jonka päivärytmin sotkee ryhmä virukselle immuuneita ihmisiä, jotka haluavat ottaa käyttöönsä sähköä tuottavan padon. Lajit solmivat keskenään rauhan, joka loppuu hyvissä ajoin ennen kuin katsoja ehtii ikävystyä.
Digitaalisesti luodut hahmot olivat jo Apinoiden planeetan synnyssä parasta, mitä olen valkokankaalla nähnyt, mutta Apinoiden planeetan vallankumouksessa ne ovat entisestään kehittyneet. Apinoiden kasvoista ja silmistä kuvastuu emootioiden koko kirjo, ja apinat ovat ilmeikkäämpiä kuin yhdessäkään luontodokumentissa. Juuri liiallinen inhimillisyys erottaa ne aidoista. Motion caption -tekniikan avulla luodut kasvojen herkät vivahteet korostuvat etenkin kohtauksissa, joissa apinat kommunikoivat viittomakielellä. Realistisuden tuntua lisää se, ettei elokuvaa ole kuvattu vihreää taustaa vasten, vaan täysin digitaalisen ympäristön sijaan näyttelijät liikkuvat oikeassa metsässä ja lavasteissa.
Apinoiden kielellinen, älyllinen ja kulttuurinen kehitys on kuin pikakelaus ihmisen evoluutiosta. Viidakossa rauhassa asustava heimo ja sen kanssa kahnauksiin ajautuva toisten luonnonvaroja itselleen halajava ryhmä ovat allegoriana ilmeinen. Apinoiden planeetan vallankumouksessa ei kuitenkaan toisteta ajatusta luonnonkansoista puhtaina ja hyvinä ja valloittajista pahoina. Molemmista leireistä löytyy älykkäitä ja tyhmiä, hyviä ja pahoja yksilöitä. Elokuvan näkemys apinoihin tarttuvasta inhimillisyydestä on lopulta pessimistinen, sillä kehitys johtaa vääjäämättä vallanhimoon ja väkivaltaan.
J. K. SILVENNOINEN
