Tamperelainen Epe Helenius on suomirockin suuri isähahmo. Hän toi Suomeen uudenlaisen musiikkikulttuurin 1970-luvulla perustamalla levykaupan ja Poko Rekords -levy-yhtiön, jonka suojissa muun muassa Eppu Normaali ja Popeda nousivat klassikkoyhtyeiksi.
Elämäkerrassaan Epe – Levymoguli Epe Helenius kertoo, mitä tapahtui kulissien takana ja miten suomalainen musiikkiteollisuus on muuttunut viidessä vuosikymmenessä.
Timo Kanervan toimittama kirja piirtää Epe Heleniuksesta ihmisläheisen kuvan. Epestä kuoriutuu musiikkialan elämäntapa-ammattilainen, inspiroiva ja kannustava ilmapiirijohtaja, joka tutustuu yhteistyökumppaneihin paljon syvemmin kuin liiketoiminnallinen työ vaatisi.
Epestä tuli levymoguli kiertotien kautta. Hänen isällään oli kangaspaino, joka työllisti parhaimmillaan 150 henkilöä. Epen piti jatkaa isän elämäntyötä. Hänet lähetettiin 16-vuotiaana Epe harjoittelijaksi sveitsiläiseen kemian tehtaaseen, jonka kanssa isä oli tehnyt yhteistyötä.
Nuorukainen hankki Baselin kämppäänsä levysoittimen, ja tutustui ensitöikseen The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumiin. Musiikki alkoi viedä mennessään.
Epe’s Music Shop avasi ovensa syksyllä 1972, Tampereen Kuninkaankadulla. Avara ja tyylikkäästi sisustettu, futuristinen paikka oli kaikkea muuta kuin senaikaiset ”neuvostohenkiset” myymälät. Mikä tärkeintä, myymälässä oli laatikkokaupalla levyjä, joista suurta osaa ei ollut saatavilla muualta Suomesta.
Levykaupasta tuli kohtaamispaikka, jossa sattui ja tapahtui. Epe`sin silloinen myyjä Jussi Niemi muistetaan persoonallisena ja asiantuntevana asiakaspalvelijana. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin Epe’sin asiakkaat ovat sosiaalisessa mediassa muistelleet löytöjä, jotka he Niemen Jussin suosituksesta onnistuneet tekemään
”Rockin uuden aallon kuumina päivinä Jussilla oli tapana tokaista punk-albumin ostajalle: ”Pannaanko hakaneula samaan pakettiin?” Se varmaan saattoi vielä mennä kieron huumorin piikkiin, mutta joskus Epe’s Music Shopin asiantuntevat myyjät saattoivat asiakkaitaan loukatakin”, Epe kertoo kirjassa.
Poko Rekords -levy-yhtiön toiminta alkoi lennokkaasti, kun ensimmäinen kiinnitys Teddy & The Tigers toi ensimmäiset isot hitit vuonna 1978. Samalla 50-luku nousi uudelleen muotiin nuorison keskuudessa.
”Se villitys syntyi aivan itsestään Etelä-Suomessa, eikä Poko millään tavalla markkinoinnissa ruokkinut sitä muoti-ilmiönä. Itse pidin siitä musasta kovasti. Se oli vilpittömästi tehtyä, svengaavaa rockia, ja esittäjinä oli kolme kilttiä keravalaista nuorta valkoiset nailon-paidat yllään...”, Epe muistelee.
Epen elämän tärkeimmäksi bändiksi nousi Eppu Normaali. Hän julkaisi Soundissa puolen sivun ilmoituksen, jossa kerrottiin Poko-levy-yhtiön perustamisesta ja pyydettiin demonauhoja.
”Ne kasetit käskettiin lähettää Heimoselle (Pokon tuolloinen artistimanageri toim. huom). Heimonenhan olisi voinut heittää Eppu Normaalin demon roskikseen, mutta luojan kiitos se kasetti oli niiden neljän tai viiden joukossa, jotka Heimonen toimitti minulle. Kuuntelin Poliisi pamputtaa -biisin. Minä olin kerrasta myyty.”
Myöhemmin Pokon suojiin päätyivät myös muun muassa Popeda, Yö, Hassisen Kone ja The 69 Eyes.
Porilaisesta Yöstä tuli hetkessä sensaatio. Yhtyeen vuonna 1983 julkaisema esikoisalbumi Varietee myi kahdessa kuukaudessa yli 50 000 kappaletta ja jätti taakseen aiemmati hittiyhtyeet Eppu Normaalin ja Teddy & The Tigersin.
Menestys toi mukanaan varjopuolensa. Heleniuksella oli vaikeuksia ohjailla nuorta bändiä, jossa oli kaksi voimakasta persoonaa, Olli Lindholm ja Jussi Hakulinen. He eivät voineet mahtua samaan bändiin. Lisäksi Hakulinen alkoi kapinoida.
”Se oireilu tuntui väkevästi sen virallisen kakkoslevyn, Nuorallatanssijan, tekoprosessissa. Sitä tehtiin pätkittäin. Täydellinen fiasko oli se sinkku. Häät oli ainoa valmis kappale, ja se oli pakko pistää markkinoille. Nyt jälkeenpäin on helppo todeta, ettei sitä olisi pitänyt koskaan julkaista. Tulossa kun oli Joutsenlaulu, mutta se ei vielä ollut valmis.”
Menestyksen vastapainoksi uralle on mahtunut mahalaskuja. Konkurssikin oli lähellä ja monesta levyjulkaisusta on tullut runsaasti persnettoa. Yksi niistä oli Yön vuonna 2000 julkaisema Valoa.
”Valoa lähdettiin tekemään suurin odotuksin. Se maksoi paljon, ja siitä tuli täydellinen mahalasku. Valo vain käväisi listan alapäässä, ja sitä myytiin mitättömät 4 000 kappaletta. Vaikka Valo oli flopannut, Yön keikkasuosio vain kasvoi”, Epe kertaa.
Kirjaan on tallentunut muistoja ikimuistoisilta reissuilta. Yksi niistä suuntautui Tokioon, jossa juhlittiin Eppu Normaalin rikkomaa miljoonan myydyn albumin rajapyykkiä.
Ensimmäisenä Tokion iltana Martti ei kuvausten jälkeen ollut kovin sosiaalisella tuulella. Se suuntasi yksikseen hotellille. Matkalla se oli kuitenkin käynyt ostamassa jumalattoman ison ghetto-blasterin ja kaikki Led Zeppelin -levyt. Zeppeliniä Martti luukutti sitten siellä Hiltonissa. Ei nyt ihan yötä päivää – mutta melkein! Pian koko bändi innostui.
Kirjan mukaan reissulla syntyi käsite Led Zeppelin Karaoke Jamboree, johon kuului se, että Eput esiintyivät hotellihuoneessa ”nahkamiehinä” eli ilkosillaan. Hotellin henkilökunta laittoi kuitenkin nahkamiehet ruotuun ja show loppui.
J. Karjalaista Helenius kuvaikee levypomouransa poikkeuksellisimmaksi artistiksi. Hän näki läheltä Karjalaisen uran laskun ja nousun. Epen mukaan Karjalainen on aivan uskomaton ja Suomen oloissa ainutlaatuinen musiikillinen kameleontti.
”Elävästi muistan, kuinka olin Tampereen Yo-talolla katsomassa bändiä. Jukka oli minulle puhelimessa kertonut etukäteen, että setissä tulisi olemaan useita uusia lauluja. Siinä vaiheessa, kun Doris kajahti soimaan, tiesin välittömästi, että tämä tulee myymään! Kun biisi tarttuu heti ensimmäisellä kerralla mieleen, tulee siitä takuulla iso hitti.”
”Oikeassa olin. Doriksesta tuli se J. Karjalaisen todellinen läpimurtolevy. Mitenkään rakettimaisesti levy ei kuitenkaan lähtenyt nousemaan listoille. Jukan suosio oli päässyt laskemaan sen verran alas, että kesti aika kauan, ennen kuin suuri yleisö sen albumin löysi.”
Kirjassa kerrotaan myös, kuinka Poko Rekords hoiti mediasuhteitaan. Viime vuosituhannella ei ollut nettiä, joten lehtijutut, radio ja harvat tv-esiintymiset olivat miltei ainoa tapa saada artistin ääni kuuluville.
Eppujen Martti Syrjä otti ohjat omiin käsiinsä ja marssi Suosikin päätoimittajan Jyrki Hämäläisen toimistoon, kun Suosikki ei kirjoittanut Epuista lähestulkoon riviäkään 70-luvun lopulla.
”Kuules nyt Hämäläinen, olen tässä tullut siihen tulokseen, että Eppu Normaalista pitäisi tehdä Suosikkiin paljon enemmän juttuja!” Epen mukaan niin rankka temppu oli, että siitä hetkestä alkoi Martin ja Jyräyksen molemminpuolinen ystävyys.”
Epen perheeseen kuuluvat vaimo ja kolme aikuista lasta. Hän avaa kirjan lopussa myös yksityiselämäänsä ja kertoo intohimoisesta Arsenalin ja Ilveksen fanituksestaan. Vaikka hän on ollut paljon poissa kotoa, niin paikalla ollessaan hän on aina ollut läsnä.
”Sitä läsnäoloa ovat kyllä auttaneet suuresti nämä koko perheen yhteiset matkat: kolme viikkoa samassa autossa ja samoissa hotellihuoneissa yhdistää perhettä monin tavoin. Olen aina ollut valmis uhraamaan työlleni ja uralleni paljon, mutta koskaan en ole ollut valmis uhraamaan sille perhettäni.”
Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Epe – Levymoguli, joka on saatavissa myös äänikirjana (kuuntele näyte) sekä e-kirjana (lue näyte).
Timo Kanerva (s. 1950) toimi Soundin päätoimittajana viitenä vuosikymmenenä. Journalistisista saavutuksistaan hän on saanut Valtion journalistipalkinnon, Musiikki & Median elämäntyöpalkinnon ja Soundi-palkinnon. Hän on kirjoittanut myös runsaasti draamaa kuunnelmista musikaaleihin.
