Wigwam: Fairyport

fairyport

Kotimaisen jazz-rockin/taiderockin/progerockin mahtinimi Wigwam julkaisi Fairyport-nimisen tupla-albumin vuonna 1971. Svart Recordsin uudelleenjulkaisun mukana saapuva Jukka Gustavsonin mainio muisteluosio paljastaa mielenkiintoisia yksityiskohtia levytysprosessista. Wigwam oli tuolloin ilman kitaristia Nikke Nikamon erottua orkesterista edellisen albumin työstövaiheessa. Niinpä Fairyportilla kitaraosuuksia soittaa edellisen levyn tapaan Jukka Tolonen. Gustavsonin mukaan bändi aloitti yli vuoden kestänyttä levytysoperaatiota Ruotsissa mutta Tukholmassa ei lopulta saatu yhtään biisiä valmiiksi. Työtä jatkettiin Finnvoxilla

Suurin vaikuttaja albumin yleisilmeeseen ja paisumiseen kahden levyn mittaiseksi oli bändin jäsenten intohimot liittyen omiin sävellyksiinsä. Gustavsonin ja Pembroken sävellykset muodostivat omanlaisensa kokonaisuudet, jotka eivät välttämättä kommunikoineet keskenään. Levyn ”pihviksi” onkin aikojen saatossa noussut Gustavsonin neljän kappaleen kokonaisuus, joka pirstaloitui vieläpä kahdelle eri levypuoliskolle. Varsinkin Gustavsonin viisujen tekstejä kehuttiin syvällisiksi ja sisintä luotaaviksi humaaneiksi runoteoksiksi. Gustavson kertoo olleensa tuolloin eräänlainen ”pasifistinen anarkisti” ja se kuuluu teksteissä.

Kokonaisuutena Fairyport on kieltämättä hajanainen kokoelma progressiivista maalailua ja taidokasta jazz-rock -leikittelyä. Mutta silloin kun homma toimii, jälki on aivan tajutonta. Jim Pembroken onnistuneet vokaalit jäävät osin rikkonaisiksi saarekkeiksi villisti pyörivän progemyllyn jalkoihin. Tolosen kitarointi on maukasta ja innostavaa. Kiekon ehdottomina huippuhetkinä loistavat kauniilla kertosäkeellä operoiva jazz-kaahaus Losing hold ja aivan mainio Lost without a trace. Myös edellämainittu Gustavsonin sävellyspaketti antaa reilusti aihetta innostukseen.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisulle ei voi kuin antaa lämmintä kättä. Näin se pitää tehdä! Paketti on todella tyylikäs järkäle, suorastaan näyttävä julkaisu. Gustavsonin ja Jorma Auervaaran toteuttama kansitaide tuo esille progressiivisen rockin parhaita puolia. Mutta, huomio kiinnittyy aina lopulta itse pihviin eli levyltä ulostuvaan ääneen. Soundi on lämmin ja kirkas, täyteläinen. Verrattuna vuonna 1990 ilmestyneeseen cd-versioon, ero on järkyttävän suuri. Uudelleenjulkaisusta puuttuu täysin cd-version kliininen kylmyys. Jälleen pitää todeta ettei todellisen fanin kannata edes koskea kyseisen julkaisun cd-tallenteeseen.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone