Ruisrock-kirja kokoaa yhteen värikkäät festarimuistot 50 vuoden ajalta – lue poimintoja

Ruisrock 1970–2020 -tietokirja kokoaa yhteen Suomen legendaarisimman rockfestivaalin vaiheet ja tarinat.

Jukka Kittilän ja Jaakko Mikkolan toimittama kirja käy läpi Ruisrockin historian vuosi vuodelta, mutta keskiössä ovat festivaalimuistot. Kirjassa pääsevät ääneen pääsevät niin järjestäjät, artistit kuin kävijätkin.

Kirjasta on julkaistu myös äänikirjaversio Olavi Uusivirran lukemana.

Vuonna 1970 tapahtumien järjestäminen oli nykymittapuulla amatöörimäistä puuhastelua.

Kun festivaalien suunnittelusykli on nykyään 24 kuukautta, ensimmäisen Ruisrockin järjestäjillä ei ollut vielä edellistalvena ainuttakaan varmistunutta esiintyjää.

Ensimmäiseen Ruisrockiin 1970 odotettiin vain joitakin tuhansia kävijöitä, mutta lopulta paikalle saapui telttoineen 38 000 kukkaisnuorta.

Festivaaliyleisön yllättävä määrä näkyi myös tapahtuman ruokahuollon riittämättömyytenä.

Sekä Pitkän Tertun kuppilan että yläkioskin luona kiemurteli jatkuva kymmenien metrien jono. Luukulle päästyään nälkäiset ostivat kaiken mahdollisen ravinnoksi kelpaavan. Kaikki mikä kioskin takaovesta tuli sisään, myytiin etuovesta ulos. Leivonnaisia, munkkeja ja voipullia kärrättiin paikallisten leipomoiden autoilla nonstoppina kaupungista Ruissaloon. Pullaa päätyi nälkäisiin suihin niin, ettei niitä ehtinyt edes pussiin laittaa saati paperiin kääriä. Nälkään ahmittiin myös suklaata, jäätelöä, jopa makeisia ja pastilleja. Kuppilan puolella nakit ja lihapiirakat olivat listalla ykkösenä, ruoka-annoksia ei keittiössä ehditty edes valmistaa ja makkarat syötiin puoliksi kylminä.

Vuonna 1971 rockfestivaali muuttui kukkaiskansan ideologisesta tajunnanlaajennuksesta massatapahtumiksi, johon saapui peräti 100 000 kävijää. Sen seurauksena viina loppui Turusta eikä järjestyshäiriöiltä vältytty.

Elokuussa 1971 haavekuvat haihtuivat. Ruissalon ruokajonossa etuiltiin. Piittaamattomat toimivat ensimmäisen festivaalin arvojen vastaisesti. Vain vuodessa oli suuri idealismi vaihtunut massojen välinpitämättömyydeksi.

”Kyllähän sen voi niin jakaa, että ensimmäinen vuosi oli rakkauden juhla, toinen vuosi jo aikamoista kaaosta. Mutta molemmathan ovat hienoja asioita. Rakkaudessa on kaaosta ja kaaoksessa voi olla rakkautta”, musikko Pedro Hietanen sanoo kirjassa.

Yksi festivaalihistorian kohokohdista koettiin kesäkuussa 1992, kun Ruissalossa esiintyä seattlelainen grunge-legenda Nirvana.

Lavan sivusta Nirvanan keikkaa katseli kauhunsekaisin tuntein Ruisrockin promoottori Rainer Koski. Keikka jäi yhtyeen ainoaksi Suomessa. Keikalla koettiin myös hengenvaarallisia tilanteita, kun eturivissä olleita nuoria oli puristua väkimassan alle.

”Onneksi mitään vakavampaa ei tapahtunut. Silloin ei ollut aitaa vielä lavan edessä, vain pelkkä naru. Minä poistin vielä sen 1980-luvun alussa kauas lavasta pystytetyn aidan kokonaan. Narulla pärjättiin loistavasti vuoteen 1991 asti. Sitten tuli Nirvana”, Koski muistelee kirjassa.

Moni artisti muistelee kirjassa varhaisia Ruisrock-kokemuksiaan asiakkaana.

Vuonna 1993 Ruisrockiin matkasi tuolloin 16-vuotias Matti Mikkola. Lahtelaisesta teinipunkkarista tuli myöhemmin Tehosekoitin-yhtyeen jäsen ja menestynyt lauluntekijä.

”Rahaa oli muutamia kolikoita taskun pohjalla. En syönyt ensimmäisenä päivänä mitään muuta kuin yhden ranskanperuna-annoksen, sekin tuntui hirveän kalliilta. Ne syötyäni meikäläisen yllätti äkillinen paha olo. Oksensin ranskalaiset – päivän ainoan ateriani – siihen eteeni nurmikolle! Ne tuli kuitenkin aika kiinteässä muodossa ulos. Nälkä ei tietysti mihinkään ollut lähtenyt, ja rahat oli loppu. Tsiigasin sitä ranskanperunamöykkyä edessä ja kelasin, että eihän toi… sehän on vaan käynyt mun mahassa. Nappasin biitin ja totesin, että kyllähän ne ihan ranskanperunoilta maistuu ja söin ne toistamiseen”, Mikkola sanoo kirjassa.

Kesällä 1994 Podeda loikoilu lavan takana keikkansa jälkeen, kun yhtyeen eteen tyrkättiin viskipullo. Se oli vaihtokauppa siitä, että yhtyettä pyydettiin poistumaan lavan takaa, jotta Aerosmith saisi tilat ”faksihuoneekseen”. Pate Mustajärvi muistelee, että taka-alueella suoritettiin siivousoperaatio amerikkalaisen megabändin varalle.

”Kaikki viinapullot siivottiin pois näkyviltä. Se bändi oli kai juuri päässyt kuiville. Se oli vähän samanlainen tilanne kuin Stevie Ray Vaughan Kuusrockissa 1988, bäkkäri piti siivota, ettei artistilla lähde homma käsistä”, Mustajärvi kertoo.

Moni suomalaisartisti on saanut maistaa tähteyttä Ruisrockin lavalla. Harva kuitenkaan yhtä suurella kauhalla kuin juuri läpimurron tehnyt Don Huonot vuonna 1997.


”Se oli yksi meidän siihen asti suurimmista keikoista ja jäänyt todella vahvasti mieleen. Koko Rantalavan edessä avautuva hiekkaranta oli täynnä jengiä. Katselin lavalta, kun järjestysmiehet kantaa pyörtyneitä tai muuten vaan siinä paineessa lavan edessä liiskaantuneita nuoria naisia barrikadin yli ja vie sivuun kesken keikan. Se oli todella hurjan näköistä!”
Don Huonojen kitaristi Kie von Hertzen muistelee kirjassa.

Vuonna 1999 pääesiintyjänä ollut Metallica teki vaikutuksen myös Mira Luotiin.Myöhemmin PMMP:stä tutuksi tullut laulaja oli ennen artistivuosia usein Ruisrockissa töissä. Metallican soittaessa hän palveli asiakkaita olutteltassa.

 ”Eihän sinne muoviseen kaljakojuun tullut yhtään happea. Kaverini Liisa pyörtyi, ja mullakin lähti jossain vaiheessa taju. Mutta oli niin siistiä, kun sain keikan aikana kaljamyynnit hoidettua ja pääsin juoksemaan yleisömassan sekaan”, Luoti muistelee.

Eränäänä myöhempänä kesänä, kun Luoti oli jo PMMP:n jäsen, hän kertoo yrittäneensä liftata polkupyörän kyytiin päästäkseen Turun keskustaan jatkobileisiin.

”Mä yritin, että ottaisiko joku pyöräilijä mut kyytiin. Eivät ottaneet. Sanoin, että oikeasti, mä olen siitä PMMP:stä, enkä siltikään saanu kyytiä. Harvoin tulee käytettyä naamavippiä, ja sen kerran kun käytti, niin ei tehonnut.”

Kirjassa käydään läpi myös ajat, jolloin koko festivaali oli aallon pohjassa. Vuosituhannen vaihteessa koko Ruisrockin tarina oli vaarassa päättyä. Pitkäaikainen promoottori Rainer ”Mr. Ruisrock” Koski jätti tehtävänsä.

Juhani Merimaa ja Vantaan Festivaalit nostivat kuitenkin Ruisrockin takaisin kansainvälisen tason rockfestivaaliksi.

Kirja päättyy tähän kesään, jolloin ensimmäisestä Ruisrockista on kulunut 50 vuotta ja jolloin festivaalia ei järjestetä koronan takia. Kuten kirjassakin todetaan, yksi välikesä ei festivaalia kaada.

Kirjassa haastatellaan myös Kari Purssilaa ja Antero Laihoa, jotka olivat järjestämässä ensimmäisiä Ruisrockeja ja jotka yhä jalkautuvat nuorison keskuuteen haistelemaan tunnelmaa.

Nykyisestä festivaalista puuttuu ehkä yllätyksellisyys, konsepti on niin tarkkaan formuloitu. En tiedä onko se ymmärrettävää, mutta pakko se on hyväksyä. 1970-luvulla puhuttiin yhtenäiskulttuurista, nyt taas on kymmeniä erilaisia musatyylejä. Lähtökohdat ovat toiset kuin aikaisemmin. Yleisön miellyttäminen oli meille sivutuote, meillä oli oma vahva näkemys, että musiikin pitää olla tämmöistä, tykkää yleisö tai ei”, Antero Laiho toteaa kirjassa.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia kirjasta Ruisrock 1970-2020 – Tarinat, totuudet ja myytit.

Lue tästä näyte kirjasta. Teos on saatavana myös Olavi Uusivirran lukemana äänikirjana.

Kuva: J.A. Kaunisto (kuva ei ole kirjan kuvistusta)

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone