Kaarle Viikatteen ja Marko Haaviston yhteislevy Laulu Tuohikorteista lupaa kaihoistaa kaikukitaraiskelmää ja suomalaiskansallista synkistelyä. Laulu Tuohikorteista tuo esille molempien herrojen selkeät sormenjäljet. Kokonaisuutena kiekon painopiste on hieman kallellaan Haaviston suuntaan mutta vain lievästi, ei rähmällään. Viikate-fanille albumin iskelmällinen perinnekaiku saattaa hetkittäin muodostua turhankin tanssilavamaiseksi. Sähköisemmät siivut sopivat täysin Viikate-porukan kylkeen.
Viikate-Haaviston symbioosi on siinä mielessä helppo pala, että molemmilta löytyy taipumusta surujen kitara -tyyliseen perinnedraamaan ja kaipuuta ruikuttavaan rautalankaan. Albumi ei tarjoa yllätyksiä, levy on kuin kristillisesti kahtia jaettu kokonaisuus, jossa miehet pääsevät vuoroin vieraisille. Rokkaava rautalanka on luonnollisesti päivän sana ja kokonaisuus pysyttelee Agents-kaavan sähköisemmällä puolella. Mutta, onhan se kaunista kuin raavas mies ruikuttaa koko tunneskaalallaan ja rautalanka helisee kuin jääpalat keväisellä merellä.
Viisuja on vaikea laittaa järjestykseen sillä yllätysmomentteja ei ole suoranaisesti tuhlailtu. Kaksikko menee tyyli edellä vaikka viisuissakaan ei ole mitään vikaa. Kuitenkin jonkinlaista tuuletusta ja kaavojen rikkomista olisi kainosti toivonut. Viikate/Haavisto luottaa perinteeseen, rajoja ei turhaan rikota. Hetkittäin viisut kaipaisivat…Viikatetta. Kiekon säteilemä pakoton ja jopa kunnioittava tunnelma on miellyttävää mutta samalla turhankin mukavuudenhaluista. Viikate/Haavisto ei haasta riittävästi itseään – levy kaipaisi kipakkaa twistiä. Enkä nyt tarkoita sananmukaisesti twistiä!
