Joona Louhivuori innostui elokuva-alasta leffakerhossa – nyt hän leikkaa kotimaisia suosikkielokuvia

Joona Louhivuori 9994 credit Katja Toivanen edit med

”Kärsivällisyys ja tunneherkkyys”, ovat Joona Louhivuoren mielestä tärkeitä ominaisuuksia hyvälle elokuvaleikkaajalle.

Ajattele, että sinulle annetaan sata tuntia ennen näkemätöntä filmimateriaalia ja tehtäväsi on tiivistää se elokuvaksi. Tämä on elokuvaleikkaajan arkipäivää.

Joona Louhivuori on leikannut lukuisia pitkiä fiktio- ja dokumenttielokuvia, lyhytelokuvia ja tv-sarjoja. Viimeisimmät leikkaustyöt pitkien elokuvien saralta ovat Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ja Iron Sky The Coming Race.

Elokuva-ala alkoi kiinnostaa Louhivuorta 90-luvun lopulla.

”Olin töissä Kuopion Carrols`issa ja mietin mitä teen elämällä. Olin käynyt yliopiston elokuvakerhossa ja nähnyt siellä muun muassa Trainspottingin ja Viha-elokuvan. Vaikutuin näkemästäni ja sain inspiraation hakea Taideteollisen korkeakouluun opiskelemaan elokuvaleikkausta. Sillä tiellä ollaan”, Joona Louhivuori kertaa.

Leikkaajan työ on monelle katsojalle melko tuntematon ammatti. Leikkaamisessa on teknisesti kyse siitä, että kuvien ja äänten pituudet määritellään ja laitetaan tiettyyn aikajärjestykseen. Leikkaajan tehtävänä on tiivistää lopputuloksesta paras mahdollinen versio.”

Louhivuoren mukaan työ ei ole kovin teknistä, vaikka leikkaajan tuleekin hallita editointiohjelmia. Teknistä osaamista enemmän elokuvaleikkaajalta vaaditaan aistiherkkyyttä.

”Leikkaamisessa on pohjimmiltaan kyse tunteista ja kommunikaatiosta. Ihmisen tunteet vahvistuvat joukossa. Siksi leikkaaja ei lähde toteuttamaan käsikirjoitusta tai mitään muutakaan suunnitelmaa, vaan hänen tehtävänään on maksimoida katsojien tunteita”, Louhivuori luonnehtii.

Joona Louhivuori 9988 credit Katja Toivanen edit med-1
Kuva: Katja Toivanen

Yhden pitkän elokuvan leikkaamiseen menee keskimäärin 60 työpäivää. Tästä ajasta leikkaaja istuu suurimman osan yksin työhuoneella.

”Useimmiten ohjaaja tulee mukaan prosessiin siinä vaiheessa, kun hänelle on jotain näytettävää. Koitan luonnostella ensimmäisen version omin neuvoin, jotta ohjaaja pystyy näkemään tärkeät asiat kokonaisuudessa. Sitten tyypillisesti jatkamme töitä enemmän yhdessä, edeten askel askeleelta kohti tarkempia yksityiskohtia.”

Louhivuoren suhde elokuviin on hyvin ammattisidonnainen. Hänellä ei ole elokuvaharrastajataustaa. Ennen kaikkea hän kokee olevansa elokuvakatsojan edustaja. Hän ei käy kuvauksissa, jotta illuusio elokuvasta ei rikkoontuisi.

Jokainen leikkaus on tekijän oma näkemys tarinasta. Leikkaamalla voi pelastaa huonon tai vastaavasti pilata mielenkiintoisen elokuvatarinan. Käytännössä liika leikkaaminen saattaa johtaa siihen, että lopputulos on niin nopearytminen tai sekava, että katsoja tipahtaa kärryiltä.

Monet ohjaajat tapaavat ottaa useita ottoja samasta kohtauksesta. Niinpä yhdestä kohtauksesta on mahdollista leikata erilaisia versioita.

Työ vaatii pitkää pinnaa ja paineensietokykyä.

”Tärkeätä on kestää keskeneräisyyttä. Elokuvan voi leikata millä tavoin tahansa. Ei ole oikeata tai väärää tapaa. Se on tavallaan ammatin viehätys, että voi tutkiskella sydäntään ja käyttää luovuuttaan.”

Ohjaajalla ja tuottajalla on lopullinen päätäntävalta julkistettavaan leikkaukseen.

”Lähden ajatuksesta, että viisaita päätöksiä tehdään yhdessä. Koitan tehdä parhaani hyvän lopputuloksen eteen.”

Yksi Louhivuoren viimeisimmistä leikkaustöistä on Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuva. Sitä leikatessaan hän vaikuttui suuresti Satu Tuuli Karhun ja Heikki Kinnusen roolisuorituksista. Väkevät roolisuoritukset vaikuttivat myös elokuvan leikkaukseen.

”Mieleeni jäi kohtaus, jossa Karhun esittämä Sofia synnyttää. Hetki oli niin todellinen ja vaikuttava, että jätimme siitä paljon leikkaamatta. Samoin teimme kohtauksessa, jossa hän soittaa isälleen ja kertoo olevansa raskaana.”

”Molemmissa esimerkeissä leikkaamatta jättäminen oli kiehtovaa. Näyttelijälle ja tilanteille annettiin enemmän tilaa. Lopulta kuitenkin elokuvassa kyse on todellisuuden tallentamisesta. Jos saadaan poimittua hieno hetki, niin sitä ei saa rikkoa.”

Teksti: Jouni Hirn, kuvat: Katja Toivanen

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone