Hirsipuu

The_Gallows_Poster

Ohjaus: Travis Cluff, Chris Lofing. Pääosissa: Cassidy Gifford, Pfeifer Brown, Ryan Shoos, Reese Mishler. 81 minuuttia. K-16.

hirsipuu

On kulunut 20 vuotta siitä, kun koulunäytelmä päättyi aplodien sijaan näyttelijän menehtymiseen lavasteeksi tarkoitetussa hirsipuussa. Nyt näytelmä esitetään uudestaan, ja tietysti lavalle on jälleen pystytetty toimiva hirsipuu. Miksi, saattaisi joku kysyä. Mutta ei kysy Hirsipuussa, jonka tylsyyden ylittää ainoastaan juonen logiikan aukot.

Kolme näytelmäkurssilaista päättää tuhota yön aikana lavasteet, jotta ensi-ilta peruttaisiin. Syy on eettinen, sillä yksi kolmikosta ei ole oppinut vielä vuorosanojaan. Näin he pelastavat paitsi itsensä myös koulun suurelta häpeältä mutta eivät katsojaa kurjalta 80-minuuttiselta.

Hahmot ovat poikkeuksellisen luotaantyöntäviä. Etenkin tapahtumia kuvaavan ja niitä tauotta kommentoivan Ryanin höpötys käy siinä määrin hermoille, että hänen joutumistaan köyden jatkeeksi alkaa odottaa miltei yhtä epätoivoisesti kuin elokuvan loppumista.

Näyttely on luokattoman surkeaa. Se tosin tuo elokuvaan koomisen elementin, sillä näyttelijät yrittävät näytellä näyttelijöitä, jotka eivät osaa näytellä. Heidän esiintymisensä todellisilla etunimillään kertoo joko pyrkimyksestä vahvistaa dokumentaarisuuden illuusiota tai mielikuvituksen puutteesta. Todennäköisesti jälkimmäisestä.

Hirsipuun saapuminen Suomen teatterilevitykseen tuntuu yllättävältä, sillä yleensä tämäntasoiset elokuvat päätyvät suoraan vuokraamoihin. Se edustaa found footage -tyylilajia väsähtäneimmillään, mutta tekijät selvästi tuntevat lajin, sillä jokainen kohtaus on lainattu muualta. En kiistä genren hyviä puolia, kuten matalia tuotantokustannuksia, jotka mahdollistavat elokuvanteon aiempaa suuremmalle joukolle. Hirsipuun nähtyään olen tosin valmis pohtimaan, onko sekään hyvä puoli.

On riemastuttava sattuma, että kännyköillä ja digipokkareilla pimeillä käytävillä juosten kuvatussa materiaalissa kamera on aina suunnattu oikein ja kuvakompositiot tarkasti rakennettuja. Jatkuva itsensä kuvaaminen ja halu jakaa elämänsä (tässä tapauksessa myös kuolemansa) yksityiskohdat ankkuroituu sinänsä hyvin tosi-tv:n ja sosiaalisen median aikakaudelle. On kuitenkin valitettava tosiasia, että kaikkein tylsimmät ja kunnianhimottomimmat elokuvat tulevat tällä hetkellä tästä genrestä. Johtoajatuksena tuntuu yleensä olevan saman tarinan kertominen eri miljöössä, tällä kertaa pimeässä ja sokkeloisessa koulussa. Rakennus ahtaine käytävineen, kellareineen ja ullakoineen onkin Hirsipuun harvoja vahvuuksia, kunhan mieleen ei juolahda kysymys, miksi nuoret eivät pakene ikkunan kautta tai ovia murtamalla.

Lisäpiste teatterinäytösten harjoituksissa viihtyvästä hullusta naisesta, joka on huomattavasti pelottavampi kuin murhatöiden kömpelö suorittaja. Yliluonnollisen tehostekauhun sijaan hyytävämpi loppuratkaisu olisi saavutettu realistisemmalla, klassiseen kostotematiikkaan pohjaavalla kerronnalla.

J. K. SILVENNOINEN

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone