Arvostelussa ennätyksiä rikkonut Black Panther

the-black-panther-film-marvel

Black Panther. Ohjaus: Ryan Coogler. Pääosissa: Chadwick Boseman, Michael B. Jordan, Lupita Nyong’o. 135 min. K12.

Wakanda on itäafrikkalainen valtio, jota muu maailma pitää sulkeutuneena kehitysmaana. Todellisuudessa se on kuitenkin teknologialtaan ylivoimainen ja vauras kansakunta – kiitos vibranium-metallin. Alikehittyneisyys on vain ulospäin näkyvä suojakilpi, jonka avulla wakandalaiset pyrkivät pitämään luonnonvaransa ja keksintönsä itsellään. Maata johtaa diktaattori, joka valtionjohdon vastapainona tykkää hiiviskellä mustassa kokovartaloasussa.

Ensimmäinen musta supersankari, Musta Pantteri, teki ensiesiintymisensä sarjakuvalehden sivuilla vuonna 1966 ja valkokankaalla Captain America: Civil Warissa viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Ensimmäisessä omassa elokuvassaan, Black Pantherissa, T’Challan (Chadwick Boseman) perityt, vanhan rituaalin kautta siirtyneet supervoimat ja Wakandan rikkaudet ovat toissijaisia. Oleellisemmaksi nousevat kysymykset niiden käyttötarkoituksesta.

Mustat Pantterit ovat sukupolvien ajan puolustaneet omaa heimoaan ja kieltäytyneet jakamasta johtamansa maan tieteellistä osaamista muun maailman kanssa. Toisin sanoen näemme supersankarin, joka ei ole pienimpien ja heikoimpien vaan kaikkein rikkaimpien puolella.

Mustan Pantterin kehräämään saava Nakia (Lupita Nyong’o) puolestaan toivoisi kaikkien maailman köyhien voivan nauttia maansa vauraudesta. Samoilla linjoilla on myös T’Challan päävastustaja Erik Stevens (Michael B. Jordan), joka haluaisi aseistaa kaikki maailman alistetut mustat veljet ja sisaret Wakandan tulivoimalla.

Erik on superroistoksi poikkeuksellisen sympaattinen, sillä hänen vallankaappausyrityksensä on juridisesti oikeutettu ja hänen lähtökohtansa luonnonrikkauksien jakamiseen vähemmän itsekäs kuin eristäytymispolitiikka. Lisäksi Erikin taustatarina tekee hänestä helpommin samastuttavan kuin kultavaltikka suussa syntyneestä supersankarista.

Black Pantheria on ylistetty mustan identiteetin nostattajana, mihin sen lentoautot ja Afrikan luonnon yhdistävä afrofuturismi tarjoaa jokseenkin erilaisen ympäristön kuin 1970 blaxploitaatio-elokuvat. Paikallisväriä on sulautettu maisemien lisäksi musiikkiin, puvustukseen ja lavasteisiin, mutta täysin tarpeettomalta tuntuu mustien näyttelijöiden ”afrikkalainen aksentti”.

Erityisen ilahduttavaa on, että keskeisiä rooleja on kirjoitettu vahvoille ja karismaattisille naisille – olkoonkin, että kaikkien neljän tehtävä on vain palvella ja suojella omaa kuningastaan.

Kaikesta tästä huolimatta Black Panther on perusrakenteeltaan varsin perinteinen supersankarielokuva kaksintaisteluineen, takaa-ajoineen ja köykäisine tarinoineen.

En lukeudu lajityypin suuriin ystäviin, ja yleensä viimeistään lopun tietokoneanimoitu suurkahakka vaivuttaa minut unen rajamaille. Niin käy myös Black Pantherissa siinä vaiheessa, kun haarniskoidut sarvikuonot päästetään temmeltämään keskelle auringon polttaman savannin heimosotia.

J. K. SILVENNOINEN

Black Panther Elisa Viihde Vuokraamossa

 

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone

Yksi kommentti

  1. Keskinkertainen supersankarielokuva. Tähtiä annan 2/5, koska ei ole hypensä arvoinen.

Kommentit suljettu.