Whitesnake: The Purple Album

the purple album

Whitesnaken tuorein albumi The Purple Album kumartaa David Coverdalen Deep Purple -kauden suuntaan. Mies puhkui Purplen rivistössä 70-luvun puolivälin tienoilla, kolmella albumilla (Burn, Stormbringer, Come Taste The Band). Nyt, 63-vuotiaana, Coverdale on päättänyt päivittää tai paremminkin ajaa Whitesnake-stadionbuustauksen läpi levyllisen vanhaa Purpe-materiaalia. Sovitukset eivät suuresti poikkea alkuperäisistä ja varsinkin Burn-levyn viisujen soittotyöskentely on tasolla, jota ei voi ylitää. Tottahan Coverdale saa vokaaleihin äijämäisempää otetta mutta äänenkin suhteen projekti olisi kannattanut vetää läpi joskus 90-luvun puolella.

Levy rokkaa mukavasti. Kitarasooloissa on kipinää ja urku laulaa kuin vanhoina hyvinä päivinä. Osassa viisuista meno kuulostaa hyvinkin selvästi Whitesnakelta. Mutta…levyn pyöriessä miettii useamman kerran miksi? Mikä on kiekon punainen lanka? Lady double dealer ei tunnu samalta aggressiivisemman ja hevimmän ulkomuotonsa johdosta. Sail way on uusioversiona suorastaan nolo. Pöyhkeäsoundinen Mistreated voisi löytyä Whitesanken 80-luvun pullistelulevyiltä. Might just take your life menettää flirttailevaa groovea Whitesnaken työstäessä ilmoille kaapit täristen raskasta bluesrokkia. You fool no one raiskataan totaalisesti, viisu kuulostaa hetkittäin 1987-albumin stadionmoukari Still Of The Nightilta.

Raskautettu ja Whitesnakemaisen pöyhkeästi käsitelty Deep Purple soi korskeasti mutta varsinkin Burn-levyn versiot ovat kaukana edellä. Loppupeleissä muutamat versiot alkavat jopa ärsyttämään – pitikö nyt mennä tuokin viisu sössimään. Whitesnake plays Purple – ottakaa tai jättäkää. Meikä jättää väliin.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone