We Are Twisted Fucking Sister!

we are tws

We Are Twisted Fucking Sister! Ohjaus: Andrew Horn. Bändidokumentti. 135 min. Sallittu. 2014.

twiste

Andrew Hornin ohjaama bändidokumentti ’We are Twisted Fucking Sister’ on elävä osoitus jääräpäisyyden ja sinnikkyyden eteenpäin vievästä voimasta. Twisted Sister oli alkujaan tavallisen hemmon bändi. Hauskanpito oli pääasia. Twisted Sister nousi 1980-luvun alussa MTV:n videopyöritysten myötä maailmankuuluksi hard rock -nimeksi. Asiaa auttoi bändin räväkkä ulkomuoto –  varsinkin vokalisti Dee Snider vaikutti aina punttisalilta karanneelta drag queenilta. Stay Hungry -niminen levy myi aikoinaan miljoonia. Sitä ennen bändi oli kuitenkin puurtanut vuosikymmenen. Jos Twisted Sister nostetaan työn sankarien joukkoon, bändin kokema epäonni on myös infernaalista. Levytyssopimus oli enemmän kuin kiven alla. Twisted Sisterin tyypit saivat huomata ettei ollut profeetta omalla maallaan. Bändi ehti kuitenkin polttaa itsensä lähes loppuun ennen suuntaamistaan muille maille. Sattumalla oli merkittävä rooli – pari sinkkua julkaissut jenkkibändi nousi kulttisuosioon Britanniassa.

Twisted Sisterin tarinassa on paljon liittymäkohtia toiseen ’meikkibändiin’, KISSiin. Vuonna 1972 synnytetty Twisted Sister imi voimaa glam-rockista ja glitteristä. Bowie, Lou Reed, Mott The Hoople. Bändin pomomies Jay Jay French ymmärsi jo varhaisessa vaiheessa show’n merkityksen. Yleisöä piti kosiskella, tarjota jotain enemmän. Räväkkä ulkomuoto, meikit naamassa ja naisten vaatteet, toimi tiettyyn pisteeseen asti. Lainabiisejä esittävän bändin piti kuitenkin keksiä rajumpia temppuja. Discomusiikin vihaaminen oli helppo ja yleisöön menevä temppu. Barry White hirteen oli yksi suosituista lavanumeroista – kuten viinanjuontikisa (?) Dee Sniderin tultua vokalistiksi bändi sai kukkoilevan kettuilijan jolta ei virtaa puuttunut. Alkujaan Sniderin tyttöystävä alkoi tehdä esiintymisvaatteita – ja melkoisia virityksiä nähdään myös dokumentin livepätkissä.

Twisted Sister luotti lopumattomaan energiaan ja jatkuvaan keikkailuun. Jay Jay French oli kuin saarnaaja, Dee Snider kiukkuinen paholainen. Viisi keikkaa viikossa kuuden vuoden ajan. Samat klubit ja keikkapaikat aina uudelleen ja uudelleen. Vuonna 1981 Twisted Sister oli New Yorkin kovin bändi – julkaisematta vielä ainuttakaan levyä. Kyseessä oli kuitenkin ’samettisilmukka’ – jatkuva samaa rataa pyörivä kiertäminen tappaa hitaasti mutta varmasti.

Horn asettaa päähenkilöt eli bändin entiset ja nykyiset jäsenet vuorollaan istuviksi ja puhuviksi päiksi. Tarinaa riittää, pitkästymiseen asti. Seikkaperäinen ja perusteellinen dokumentti käy läpi tarkasti kehityksen ja puurtamisen vuodet aina pariin ensimmäiseen levyyn asti. Suuren suosion kohdalla dokumentille on helppo laittaa piste. Kokonaisuuden parasta antia ovat runsaat (hyvälaatuiset) livepätkät. Dee Snider ja Jay Jay French puhuvat paljon mutta räväkästi. Kenellekkään ei jää epäselväksi – legendaahan tässä luodaan. Kun bändi oli viimein saamassa levytyssopimuksen, saksalaisen levyfirman mies kuoli lentokoneessa. Diili peruuntui. Englantilaisen Secret Recordsin kautta saatiin aikaiseksi debyyttialbumi mutta luvattu Euroopan kierros kaatui levy-yhtiön konkurssiin. Huonoa onnea, puurtamista. Mutta, bändi olisi voinut nostaa katsettaan New Yorkin kulmilta hieman aikaisemmin. Twisted Sister löi jääräpäisesti vuosia päätään seinään vaikka Euroopassa heavy rockille oli selvästi enemmän kysyntää.

Dokumentista irtoaa reilusti hyviä juttuja. Motöheadin Lemmy pelasti bändin ensimmäisellä ulkomaan keikalla, Walesissa. Mainetta paisutettiin monella tavalla, bändin fanien tuhoamat keikkapaikat saavat opportunistisen selityksen. Dokumentti vaikuttaa rehelliseltä mutta kuten Jay Jay French useaan kertaan toteaa, asioita tehtiin rahan ja maineen vuoksi. Ovathan ne kuitenkin sympaattisia hemmoja – eivät laskelmoivia Gene Simmons -klooneja.

Dokumentti vuokrattavissa Elisa Viihteessä.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone

Yksi kommentti

  1. Tämä dokkari on jokaisen hevimiehen / hevinaisen syytä katsoa – ja viihtyy sen seurassa varmasti myös asiaan vähemmänkin vihkiytyneet ihmiset. Ei olis nimittäin ihan jokaisesta bändistä moiseen rumbaan, puhumattakaan sitten näistä nykypäivän Idols- yms. tuotteista, jotka elää vuoden, kiittelee ”fanejaan” (haukotus…) ja katoaa pois kuvioista. Katellaan sit 40 vuoden päästä uudestaan. Vastakohtana tälle sairaalle liukuhihnatuotannolle tämä elokuva näyttää mitä on asiaansa uskominen ja periksiantamattomuus. Once an SMF, always an SMF!!

Kommentit suljettu.