Uutuuskirja kertoo rock-legenda Mark Laneganin hurjista päihdevuosista- ”yhtä rehellistä ja riipaisevaa tekstiä ei ole musiikkielämänkerroista koskaan saanut lukea”

”Tahdoin jännitystä, seikkailua, dekadenssia, rappiota, mitä tahansa, ihan kaikkea… Siitä pölyisestä ja syrjäisestä lehmikaupungista en ikinä tulisi löytämään mitään sellaista. Jos bändi veisi minut pois sieltä ja tarjoaisi minulle elämän, jollaista niin kovasti kaipasin, se olisi kaikkien nöyryytyksien, vaikeuksien ja kidutuksen arvoista.”

Näin kirjoittaa rock-laulaja Mark Lanegan, 56, tuoreessa muistelmateoksessaan Sing Backwards and Weep (Like), jonka suomennos on julkaistu myös äänikirjana.

Lanegan, 56, sai mitä tahtomansa. Hän nousi tuppukylästä maailmanmaineeseen 90-luvun alun grungebuumin myötä Screaming Trees -yhtyeen laulajana. 2000-luvulla hän on laulanut suositussa Queens Of The Stone Age -yhtyeessä.

Lanegan kasvoi rikkonaisessa perheessä. Hän kuvailee äitiään niin brutaalin väkivaltaiseksi, että kun vanhemmat erosivat, hän muutti ilomielin isänsä luokse.

Lanegan eli jo lapsena rajatonta elämää alkoholin, huumeiden, rikosten ja pornon parissa.

”Olin jo kaksitoistavuotiaana pakkomielteinen peluri, aloitteleva alkoholisti, varas ja pornofriikki. Minulla oli valtava pornolehti-kokoelma. Löysin suurimman osan lehdistä penkomalla tunti-kausia yliopistokampuksen opiskelijatalojen roskiksia”, Lanegan muistelee kirjassaan.

Teini-ikäisenä Lanegan tuomittiin ehdolliseen vankeuteen vandalismista, varkauksista ja alaikäisenä juomisesta. Hän vältti täpärästi vankilan. Ehtona oli, että hakeutuu päihdehoitoon ja laittaa antabus-kapselin. Mikään voima maailmassa ei suitsinut hänen riippuvuuttaan.

”Kävelin ulos salista pää pyörällä. Tiesin tuomarin päästäneen minut vähällä ja antaneen minulle valtavan suuren tilaisuuden. Suurin huolenaiheeni kuitenkin oli, miten pystyisin ryyppäämään samaan aikaan, kun ottaisin lääkettä, joka on keksitty te-kemään alkoholinjuojat kauhean sairaiksi.”

Lanegan kertoo kirjassa hetkistään sydänystäviensä, Nirvanan Kurt Cobainin ja Alice in Chainsin Layne Stayleyn kanssa. Samalla lukija pääsee kurkistamaan grungen kulta-aikojen polttopisteeseen.

”Hän (Kurt) riiteli puhelimessa jonkun kanssa jostain raha-asiasta. Minä makasin pilvessä ja tuijotin Music Televisionia, kun Kurt suuttui jostakin, mitä hänelle sanottiin. Hän mäjäytti luurin puhelimen päälle, veti johdon seinästä ja huusi ”vittu!” Samalla hetkellä telkkarissa pyörähti käyntiin ”Smells Like Teen Spiritin” video. Kurt nappasi välissämme lojuneen saap-paani ja heitti sillä televisiota. Osuma oli täydellinen, saapas osui virtakytkimeen ja telkkari sammui. Samalla hetkellä kuulimme avoimesta ikkunasta, kun auto ajoi ohi kadulla kolme kerrosta alempana, ja sen stereoissa pauhasi ”Smells Like Teen Spirit”. Kurt näytti lamaantuneelta. ”Ei voi olla”, hän urisi ja peitti päänsä tyynyllä.

Laneganin Screaming Trees -yhtye levytti isoimman hittinsä Nearly Lost You vuonna 1992. Kappale päätyi Singles -komediaelokuvan soundtrackille, mikä Laneganin mukaan vähensi bändin Sweet Oblivion -albumin myyntiä, koska useimmat kappaleeseen tykästyneet ostivat soundtrackin. Lanegan kertoo kostaneensa asian elokuvan päätähdelle Matt Dillonille.

”Vuosia myöhemmin eräässä baarissa New York Cityssä, kun ryyppäsimme keikan jälkeen Matt Dillonin kanssa, työnsin sytytetyn tupakan hänen puvuntakkinsa taskuun, kun hän käänsi selkänsä. Takki syttyi tuleen, kun kävelin pois.”

Lanegan piipahti Screamin Trees -yhtyeensä kanssa myös Suomessa vuonna 1993. Laivamatka Tukholmasta Helsinkiin on syöpynyt laulajan mieleen. Hän heräsi aamulla muistamattomana illan tapahtumista. Bändin henkilökunta sanoi aamulla ”piilottaneensa hänet hyttiin”, koska hän tyrmäsi kaksi tanssilattialla.

Meille ei ollut vuokrattu omaa oleskelutilaa, ja muutaman tunnin tylsistymisen jälkeen aloin ryypätä. Laivan luksuspuoli ei kiinnostanut minua. Join baareissa, diskoissa, kasinoissa, kaik-kialla missä voin. Katsoin jopa vähän aikaa sitä visailua, jonka kuvauksissa oli yleisönä kännisiä öykkäri-idiootteja. Monet matkustivat niillä laivoilla vain päästäkseen vetämään kännit ja rie-humaan. He ostivat meno-paluuliput ja bailasivat koko matkan mennen tullen. Näin, kun joku humalainen vammainen tyttö joi virtsalla täytetystä kaljapullosta, jonka joku oli livauttanut hänen pöytäänsä, ja kun eräs humalainen mies ja hänen poikansa tap-pelivat nyrkein, ja kun muuan mies oksensi hattunsa täyteen, ja paljon muita b-kauhufilmien kohtauksia.

Kirjassa on toinen toistaan roisimpia seksimuistoja. Vaikka Laneganista tuli tunnettu laulaja, hän ei välittänyt senkään vertaa ympärillä olevista silmäpareista.

Kaksi päivää myöhemmin Bostonin-keikalla olin niin kännissä, että liikuin lavalla kuin räsynukke kumijaloilla. Yhdessä vaiheessa huomasin olevani polvillani pukuhuoneessa nuole-massa hyvännäköisen punapäisen stripparin pillua. Joka kerta, kun bäkkärin ovi avattiin, yleisöstä nähtiin selvästi, mitä olin te-kemässä, mutta en piitannut. Aina, kun olin humalassa, etiketti lensi ulos ikkunasta.

Samana iltana Lanegan huomasi, että kyynärtaive, johon hän oli ruiskuttanut kamaa, oli turvonnut kaksi kertaa normaalia paksummaksi ja muuttunut tulikuumaksi ja omenanpunaiseksi. Sairaalassa selvisi, että käsi saatetaan joutua amputoimaan.

Lanegan kertoo käyttäneensä runsaasti prostituoitujen palveluksia. Hän sai sairaalassa idean, että hänen on saatava ilotytöltä suukseksiä ”viimeisen kerran kaksikätisenä”. Hän sai lopulta pitää molemmat kätensä.

”John yritti joka päivä tuoda huoran vartijoiden ohi. Ideana oli, että olisin työntänyt tippatelineeni rappukäytävään ja saanut siellä viimeisen suihinoton kaksikätisenä henkilönä. Tyrmistyksekseni se ei onnistunut – ovella päivystänyt vartija oli aivan erityisen valpas ja huomasi välittömästi, mitä peliä Hicks pela-si. Lamaantuneen raivon vallassa minä kuvittelin, että Hicks sai motellihuoneessaan loputtomasti suuseksiä katuhuorilta ja osti kamaa eikä tuonut sitä minulle, kun taas minä makasin likaises-sa, karstan peittämässä käytävässä välittömän amputaatiouhan alla ja kuoleman partaalle tylsistyneenä, ainoana seuranani sairaat, ranskankieliset vanhukset.”

Kirjan lopulla Lanegan ajautuu niin syvälle huumehelvettiin, että sieltä nousemista voidaan pitää ihmeenä. Hänestä tulee asunnoton pummi, hylkiö, jolla ei ole kunnon vaatteita ja jonka suurin osa kavereista hylkää. Hän asuu kadulla, tuttaviensa sohvilla sekä erilaisissa tuki- ja hoitoasunnoissa.

Muistelmat yltävät vuoteen 2002, jolloin koittaa tilinteon hetki. Laneganin on kohdattava totuus sellaisena kuin se on. Hän kirjoittaa itsestään ja ongelmistaan viiltävän rehellisesti. Hän ymmärtää, että huumeet ovat hänelle kaikki kaikessa ja musiikki, jota hän on aina rakastanut yli kaiken, on vain väline hankkia kamaa ja seksiä.

Kirjan loppu on kerrassaan pysäyttävä. Yhtä rehellistä ja riipaisevaa itseruoskintaa ei ole musiikkielämäkerroista koskaan saanut lukea.

Makasin ja nyyhkytin ruohikolla ensimmäistä kertaa elämässäni ja katsoin suoraan ja rehellisesti elämäni peiliin. Hetkessä näin, että olin koko elämäni ajan ajatellut ja käyttäytynyt viallisesti, päin vastoin kuin olisi pitänyt. Sairaalloinen ajattelu-prosessini tapahtui oikean väärällä puolella. Olin kasvanut uskomaan, että piti ottaa mitä sai keneltä vain voi ja pitää aina ensi sijaisesti omia puoliaan ja kusettaa samalla ketä tahansa ja kaikkia. Varhaisimmista lapsuusmuistoistani lähtien olin ollut varas ja törkeä, ilmiselvä, herkeämätön valehtelija ja huijari.

Kursivoidut kohdat ovat kirjasta Sing Backwards and Weep. Teos on saatavilla ääni- ja e-kirjana. Kuuntele näyte.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone