Suomalaiskirjalija joutui Afrikan hiekkasateiden keskelle – "Kuin olisi katsellut kameran suodattimen läpi"

Sand_storm1

Kalimera, Suomi! -pakinasarjan kuudes osa. Kirjoittajana on Kreetan saarelle muuttanut kirjailija Jussi Wahlgren.

Afrikan hiekkaa ja kansainvälistä runoilua…

Maaliskuussa Plataniaksen tavernat aukeavat talven jälkeen yksi toisensa jälkeen. Julkisivuja maalataan, kylttejä uusitaan, ruokalistoja valmistellaan. Turistilennot ovat jo alkaneet, mutta kiireinen kesäsesonki alkaa vasta toukokuun alussa. Omistajat ja työntekijät ovat olleet viisi kuukautta lomilla, nyt alkaa seitsemän kuukauden raskas ja hikinen turistisesonki, jonka aikana kaikkien on ansaittava tarpeeksi myöse tulevan talven varalle.

Televisiossa näytettiin eilen Libyan myrskyäviä autiomaita. En ymmärtänyt säätiedotuksesta mitään. Ihmettelin, miksi Afrikan myrskyt kiinnostavat kreetalaisia. Aamulla se sitten selvisi. Olin kirjoittanut uutta romaania lähes koko yön. En yleensä työskentele öisin, mutta nyt olin tullut Marmotan tarinoissa siihen kohtaa, joka piti kirjoittaa samantien loppuun. Ja siihen meni lähes koko yö.

Jo keittiön ikkunasta puolenpäivän aikaan näin, että jotain outoa maisemassa on. Ihan kuin katselisin sitä jonkinlaisen kameran suodattimen läpi. Naapurissa pestiin autoa ja tien toisella puolella kirkon ikkunoita. Lähdin aamulenkille alas Plataniaksen rantaan. Matkalla huomasin, että lähes jokaisen rakennuksen pihalla suihkuteltiin vettä seinille ja katoille ja kaikkea mahdollista pestiin. Mielessä kävi hullu ajatus, että nyt oli joku Kreikan kansallinen pesupäivä, kesän alkamisen puhdistusjuhla. Tai jotain.

Jussi_Poetry_Chania1

Mutta ei. Selitys oli yksinkertaisempi. Mylos Beachin tavernan kohdalla pysähdyin juttelemaan tutun tarjoilijan kanssa. Hän kertoi, että eilinen hiekkamyrsky Libyassa, 400km päässä, aiheutti sen, että miljardit tonnit Afrikan hiekkaa lensi tuulen mukana yläilmoissa kohti Kreikkaa ja Eurooppaa. Ja että usein miten suurin osa hiekasta satoi Eteläiseen Välimereeen ja niin ollen Kreetalle. Koko saari oli vaalenapunaisen hiekkakerrosken alla. Kaikki autot, talot, tiet, sillat ja tavernat olivat parin millin hiekkapölyn peitossa. Siksi ihmiset suihkuttelivat hiekkaa pois pihoiltaan ja talonsa seinistä.

Hiekkamyrskyn jälkitöissä törmäsin myös tuttuun tarjoilijaan, Aspaan ja kohta selvisi, että hän on runouden ystävä ja kirjoitti itsekin runoja. Siltä istumalta päätimme perustaa Hanian Kansainvälisen Runo-yhdistyksen. Minä suunnittelin logon samana iltana Plataniaksessa ja luin siinä ohessa uutta Seppo Jokisen dekkaria, Rahtari. Logon teko viivästyi aamuyöhön, kun en raaskinut laskea Rahtaria käsistäni ennen loppua. Hyvä dekkari taas Jokiselta.

Kävelimme Aspan kanssa ympäri Hanian keskustaa ja kiinnitimmem runo-illan julisteita seiniin ja pylväisiin. Olimme löytäneet sopivan esiintymispaikan Tertipi-nimisesta vanhasta holvikaarisesta tavernasta Hanian Vanhasta kaupungista.

Tilaisuus alkoi kreikkalaisittan hyvin aikaisin, eli kahdeksalta illalla. Siihen mennessä tavernaan ei ollut tullut muita kuin muutama Suomi-seuran aktiivijäsen.

”Älä hermostu,” Reetta lohdutti, ”Kohta niitä ihmisiä tulee. Kreikkalainen tapa. Aina myöhässä.”

Ja todentotta, kahdeksaan mennessä saimme Tertipitiin viisitoista innokasta runouden ystävää ja pidimme historian ensimmäisen Poetry Jamin uudessa kotikaupungissani. Käytimme jo ensimmäisenä iltana neljää kieltä, käänsimme joitakin runoja paikan päällä kreikaksi ja Aspakin sai esittää oman runonsa julkisesti ensimmäisen kerran.

Tämähän oli nyt sitä kulttuurien välistä kanssakäymistä parhaimmillaan!

Kolumnisarjan aiemmat osat: Osa 1. Osa 2. Osa.3.Osa.4.Osa 5.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone