Stephen King: Herääminen

herääminen

Stephen King: Herääminen (Tammi, 368 s.)

 

Jännityksen mestarin Stephen Kingin uusi painajaisuni Herääminen tarttuu mediaseksikkäisiin aiheisiin – uskonto, ihmeparantaminen, huijarisaarnaajat ja kuolemanjälkeinen  ”elämä”. King ei osoittele, tuomitse tai alleviivaa mutta miehen kriittinen suhtautuminen uskontoon on luettavissa rivien välistä. Tarinassa asioita käsitellään yksilötasolla, kertojan ja mystisen hengenmiehen avulla. Esille nousevia kysymyksiä pöyhitään kiihkottomasti, kertojan silmien kautta katsottuna – vajavaisin tiedoin ja epäilevien ajatusten saattelemana. Kingin vertaus uskonnosta vakuutusyhtiönä, joka suurin lupauksin houkuttelee asiakkaan maksavaksi lypsylehmäksi ja onnettomuuden tullen vetäytyy vastuusta – lause kertokoon kirjan perimmäisestä pohjavireestä. Lukijalle neuvoksi, epäile äläkä luota helpoimpaan mahdolliseen loppuratkaisuun.

Päähenkilön maailmaan saapuu 6-vuotiaana mies, pappi, joka on kiinnostunut sähköstä. Sähkö liittyy nuoren papin mielessä Jumalan näkymättömiin voimiin – tai niin ainakin asia tuodaan esille. Myöhemmin käy ilmi että uskonsa menettänyt pappi auttaa ihmisiä ihmeparantajana, salaisen sähkön avulla. Kirjan kertoja toteaa osuvasti, ”lääkärinä et voisi toteuttaa kokeilujasi mutta parantajana kukaan ei kiinnitä asiaan ylimääräistä huomiota”. Mutta mistä voima tulee? Onko mies pappi, huijari, nero tiedemies vai Frankensteinin hirviön isäpuoli? Onko kyse hyvästä vai pahasta? Ihmeparantajan koskettamat parantuneet kärsivät oudoista sivuvaikutuksita. Mutta avun saaneita on paljon. Lopputulos pyhittää keinot.

Kirja kattaa kaikkiaan 60 vuoden mittaisen ajanjakson, joka osoitautuu lopulta mysteerisaarnaajan elämäntyöksi. Mutta mikä se on, hänen elämäntyönsä. Siihen lukija joutuu odottamaan vastausta kirjan loppuun asti. Tuo salainen sähkö, maailmankaikkeuden käyttövoima. Loppuhuipennuksena ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Stephen King käyttää kirjassaan hyväksi havaitsemiaan keinoja, hidasta kypsyttelya ja loppupeleissä ankaraa vyörytystä. Kirja takertuu yksityiskohtiin, jopa tylsistymiseen asti. Tarina etenee sykäyksittäin, pala kerrallaan. Hidas tempo antaa luonnollisesti juonen kannalta tärkeille kohtauksille lisää voimaa. Tarina nappaa otteeseensa salakavalasti, huomaamatta. Lukijalle herää aluksi kysymys, tuleeko tästä mitään vain mennäänkö vain nuoruusmuistojen jäljillä. King pääsee myös pyörittelemään musiikkialan tietämystään, kertojan rokkarihahmo on sopivassa määrin lihaa, verta, huumeita ja rock’n’rollia. Tarinan paine kasvaa kohti loppuhuipennusta joka on parasta mahdollista Kingiä. Mestari onnistuu kiristämään ruuvia, huomaamatta ja aivan äärimmilleen.

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone

Yksi kommentti

  1. Kingin teoksiin on ainakin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ujuttautunut ärsyttävällä tavalla hänen oma vasemmistolainen suuntautumisensa. Siinä mielessä tämäkään ei tee poikkeusta.

    Mielestäni ei kuitenkaan ollenkaan niin pahasti, kuin mitä hänen haastatteluissa päästämiensä sammakoiden perusteella voisi odottaa. Liekö kiitos tästä editorin?

Kommentit suljettu.