Split

split-movie

Split. Ohjaus: M. Night Shyamalan. Pääosissa: James McAvoy, Anya Taylor-Young. 118 min. K16. 2016.

Kuudennella aistilla (1999) tähteyteen kohonnut M. Night Shyamalan teki 2000-luvulla harlinit muuttuessaan elokuvia tilaustyönä tekeväksi robotiksi – tosin sillä erotuksella että amerikkalaisen tekeleet pysyivät taloudellisesti pinnalla myös ruopatessaan viihteellistä pohjamutaa.

The Last Airbender (2010) ja After Earth (2013) olivat jo niin hirveää katsottavaa, että saivat minut epäilemään arvostelussani Shyamalanin joutuneen aivotoiminnan tuhonneeseen onnettomuuteen mutta jatkaneen silti elokuvien tekoa.

The Visit (2015) osoitti, että kommenttini oli paitsi tarpeettoman ilkeä myös diagnoosina virheellinen. Jo Devilillä (2010) pikkubudjetin kauhua kokeillut Shyamalan sai tiristettyä loppuunimetystä found footage -genrestä yllättävän paljon mehua viiden miljoonan dollarin budjetilla. Lapsenlapsien kyläily isovanhemmilla, joilta pettää sekä muisti että suoli, ei kuulosta hauskalta tai jännittävältä mutta oli molempia.

Split puolestaan osoittaa, että pienen budjetin tuoma vapaus ei takaa Shyamalanin onnistumista. Se on omituinen kertomus monipersoonaisuushäiriöstä kärsivästä Kevin Crumbista (James McAvoy), jonka yksi 24:sta persoonasta kaappaa kolme teinityttöä.

Sivupersoonien määrän korostus tuntuu oudolta, sillä katsojalle niistä näytetään vain muutama. Ikään kuin tyttöjä kellarissa pitävä neurootikko, joka välillä muuttuu kuolaavaksi pikkupojaksi, ei riittäisi vakuuttamaan, että mies on kohtuullisen sekaisin.

McAvoy pääsee yhden roolin kautta esittämään molempia sukupuolia ja eri-ikäisiä hahmoja ja tekee sen periaatteessa ihan hyvin. Mutta ei hänen, kenelle tahansa hyvälle näyttelijälle ominainen, muuntautumiskykynsä jaksa innostaa, kun käsikirjoitus on pielessä. Myös (viime vuosien parhaisiin kauhuelokuviin kuuluneessa The Witchissa näytellyt) Anya Taylor-Joyng muistuttaa, kuinka vähän näyttelijä voi pelastaa. Jopa erinomaisen It Followsin (2014) kuvanneen Mike Gioulakisin kameran käyttöön kiinnittää positiivisessa mielessä huomiota vain yhdessä kohtauksessa.

Splitin yllätyksellisyys rakentuu siitä, että Kevinin sivupersoonilla on vain niille ominaisia fyysisiä ominaisuuksia, kuten likinäkö tai diabetes. Psykologis-tieteellisen roskan ympärille voi rakentaa myös hyviä kauhuelokuvia tai trillereitä, kuten Dario Argenton Phenomena (1985) ja Brian de Palman Dressed to Kill (1980) osoittavat. Split ei sen sijaan toimi kumpanakaan. Tyttöjen näkökulman rikkoutuessa elokuvan arvoituksellisuus katoaa ja muuttuu kömpelöksi sekoiluksi ja turhiksi takaumiksi.

The Visit lomitti koomista ja kauhistuttavaa tavalla, jossa samat kohtaukset olivat elokuvan hauskimpia ja pelottavimpia. Samaa voi tavallaan sanoa myös Spilitistä, mutta kokemus ei jalostu nautinnoksi. Lopun vitsailu Shyamalanin omasta tuotannosta vihjaa, ettei ohjaaja itsekään ole ihan tosissaan.

J. K. SILVENNOINEN

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone