Ruotsalainen hetki

Ruotsalainen_hetki_juliste_screenres

Ruotsalainen hetki. O: Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Elina Knihtilä, Minna Haapkylä, Teemu Kaskinen. PO: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman, Elina Knihtilä. 76 min. K-16.

ruotsalainen_hetki_2_photo_by_ville_tanttu

Ruotsalainen hetki on kokemuksena outo ja erilainen. En vielä elokuvateatterista poistuttuani ja pannullisen kahvia Vakiopaineessa juotuani osannut päättää, pidinkö näkemästäni. Täytynee kuitenkin yrittää.

Kari Lampikallio (Korpela) on iskelmätähti, jonka auton peräkontissa retkottaa mattoon kääritty ruumis. Siitä olisi päästävä eroon ennen Maltalle lähtevää lentoa. Koska maestro ei halua liata käsiään, ottaa hän yhteyttä entiseen ystäväänsä ja tämän vaimoon, ex-siippaansa. Kumpaakaan hän ei ole nähnyt 20 vuoteen. Kyllä miestä mäessä auttaa pitää, etenkin jos hän ojentaa uusimman levynsä ja setelitukun.

ruotsalainen_hetki_1_photo_by_tuomo_hutri

Ruotsalainen hetki on poikkeuksellinen tuotanto niin sisällöltään kuin tekotavaltaan, jossa näyttelijät toimivat myös ohjaajina teatterimaailmasta tutummassa ensemble-hengessä. Kohtauksen, jossa Knihtilä ”ohjaa” Korpelaa lausumaan vuorosanoja, voi katsoa kommentoivan tätä työskentelytapaa.

Elokuva kulkee omituisiin ja yllättäviin suuntiin ja vaikuttaa sattumanvaraiselta kuin elämä. Ruumispussin hävittäminen on beckettmäisesti koko ajan asialistalla seuraavana ilman että projekti etenisi.

Sysimusta ja absurdi huumori on hetkittäin hauskaa, välillä taas pelkästään outoa, kuten kohtauksessa, jossa Björkmanin esittämä poliisi alkaa täysin odottamatta nuolla autoaan. Sen sijaan Johnny Cashin Live At San Quentinista väännetty Kari Lampikallio Dead in Sörkkä naurattaa vieläkin.

Elokuvan ironinen nimi viittaa hetkeen ennen täyttä heräämistä, mutta valkokankaalla nähtävä ”suomalainen hetki” on henkinen pakkopaita, ahdistuksen ja epätoivon rajaama tila. Hahmot tuntuvat haaveilevan toisistaan sängyssä tai kuolleina, joskaan eivät samanaikaisesti. Kaikki ovat eri tavoin mielenvikaisia psykopaatteja, joiden persoonallisuushäiriöistä Hannu Lauerma kirjoittaisi minua paremman arvion.

Dialogin tunnelmat ja sävyt vaihtelevat alati ja koostuvat valehtelusta, johdattelusta, ilkeilystä, nuoleskelusta ja vaivaantuneesta small talkista. Näyttelijät edustavat maamme eturiviä, ja etenkin Korpelan karisma ja koomiset kyvyt pääsevät narsistisen iskelmälaulajan roolissa oikeuksiinsa.

Ruotsalaiselle hetkelle on vaikea löytää verrokkia kotimaisesta elokuvasta; lähinnä se tuo mieleen Mika Kaurismäen viimeaikaiset kokeilut Kolme viisasta miestä ja Veljekset sekä Jari Halosen Joulubileet. Kulttielokuvan ainekset tässäkin on, vaikka välillä tuntuu kuin katsoisi pitkitettyä lyhytelokuvaa, jonka mitassa se ehkä olisi paremmin toiminutkin. Etenkin ”unijaksot” tuntuvat korneilta ja väkinäisiltä yrityksiltä laajentaa kerrontatekniikoita.

Elokuvaa varten tehdyt kappaleet Sylisi lämpöön ja Poromies Espanjassa parodioivat Suomi-iskelmän kliseitä niin taitavasti, että radiossa soidessaan uppoaisivat välittömästi kansaan Tango Pelargonian hengessä.

J. K. SILVENNOINEN

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone